keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Japanin kadonnut sielu - bushidosta



Inazo Nitobe: Bushido, Japanin sielu. Esitys japanilaisesta ajattelusta (Suom. Antero Manninen. Runosuomennokset Jaakko Anhava. Memfis Books, 2012 [1942]).

Jumalalle kiitos, että meillä on pienkustantajia. Tämä Nitoben jo 1905 ilmestynyt ja 1942 suomeksikin ilmestynyt kirja oli jäänyt mulle ihan tuntemattomaksi. Nuorena minua kiinnosti kaikki japanilainen. Luin Sunilan ja Karhulan kirjastojen kaikki japanilaiset käännökset runoista romaaneihin. Minuun teki suuren vaikutuksen Kawabatan humanismi. Olin pitkään vaikuttunut vanhasta shintolais-buddhalaisesta ajattelusta erityisesti raks minulle oli japanilaisia zen-kertomuksia sisältävä kokoelma Pyhä kilpikonna laahaa häntäänsä.
Vuosien varrella suhteeni japanilaiseen kulttuuriin on hieman laimentunut. Minua on suuresti viime vuosina häirinnyt Japanista tulevat uutiset: maan kansallismielinen oikeistolaishallitus haluaa lopettaa humanistiset tieteet yliopistoista, sadat tuhannet japanilaisnuoret ovat lukkiutuneet koteihinsa, eivätkä tapaa ihmisiä livenä vaan pelkästään Internetin kautta, vanhat vanhuksia kunnioittavat perinteet ovat rapautumassa. Olin ennen ollut sellaisessa käsityksessä, että vanhuutta kunnioitettiin siellä aivan erityisesti. Nyt sain tietää, että lapset voivat sanoa ikääntyneille vanhemmilleen, että olisi parempi, jos tekisit kunniakkaan itsemurhan, koska olet kallis ja hyödytön. Tällainen puhe ravisuttaa minua syvästi. Mihin maailma on menossa, jos ja kun kaikki mitataan vain rahalla. Luen nuorista, jotka päätyvät Japanissa itsemurhaan, koska eivät pääse tarpeeksi hyvään kouluun, ja loppuun uupuneista työntekijöistä hyppäämässä kuolemaansa.
Nitoben kirja bushidon vaikutuksesta maahan ja kansaan on kuin muinaismuisto toisesta maailmasta. Tämä samuraikirjallisuuden klassikko kuvaa samurai-etiikan perusteita, niitä hyveitä, joita niin naisten kuin miesten pitäisi noudattaa. Hän myös vertaa samurai-ajattelua länsimaisiin filosofioihin ansiokkaasti.
Kirjan takakannessa todetaan, että bushidosta on tullut vuosisatojen aikana elimellinen osa koko japanilaista yhteiskuntaa ja käyttäytymistä, mutta ei tässä kirjassa kuvata mitään tuosta mullistuksesta ja kauheudesta, mikä siinä maassa tapahtuu niin yhteiskunnallisesti kuin henkisellä tasolla, vai kuvataanko sittenkin?
Tyyni luottamus kohtaloon
Bushido alkaa siitä buddhalaisuuden perusajatuksesta, että luottaa kohtaloon, alistuu levollisesti välttämättömyyteen, pitää mielenmalttinsa vaaran tai onnettomuuden edessä, halveksii elämää ja pitää kuolema ystävänä. Täytyy siis todeta, että itsemurha liittyy näihin ajatuksiin vain hyvin epämääräisesti. Kuolema voi itsemurhassa olla ystävä, mutta mielensä ihminen on menettänyt, eikä hän itsemurhassa näytä seuraavan bushidoa.
Ennen toista maailmansotaa Japanissa vallan saanut ylimilitarismi perustuu tavallaan bushidoon ja shintolaisuuteen, joka teroittaa uskollisuutta esimerkiksi hallitsijaa kohtaan. Shintolaisuudessa tosin uskotaan myös, että ihmissielu on synnynnäisesti hyvä ja jumalallisen puhdas. Tämän nyt pitäisi johtaa siihen, että ihmiset kunnioittaisivat toisiaan, koska me kaikki olemme hyviä.
Samurai-ajatteluun näyttää kuitenkin pesiytyneen bushidon lisäksi myös ylimielisyys ja halveksunta toisia kohtaan. Eivätkö samurait ja myöhemmin japanilaiset sotilaat olleet taistelussa kuin voimakkaita, uljaita eläimiä.
Kiintoisaa bushidossa on se, että se korostaa hullun lailla suoruutta eli oikeamisilyyttä. Tämä nyt ei oikein ajatuksissani yhdy Pearl Harbourin salamyhkäiseen hyökkäykseen. Kaikessa on aina ristiriitaa. Samuraille salaiset vehkeilyt ja kierot hankkeet olivat äärimmäisen vastenmielisiä. Nitobe toteaa silti, että suoruuden vaatimus muuttui välillä hyvin ahtaaksi. Eräs soturiajattelija onkin todennut suoruudesta:
Suoruus on kyky tehdä päätös käyttäytyä järjellisellä tavalla ja järkkymättä- kuolla silloin kun on oikein kuolla, iskeä kun on iskettävä. (Nitobe, 35)
Miksi oikeamielisyys kiinnitetään vain kuolemaan ja sotaan? Nitobe muistuttaakin, että monet ajattelijat ovat korostaneet, etteivät ihmiset saisi hukata mieltään. Tuo yllä oleva ajatus vaikuttaa siltä, että sen lausuja on menettänyt mielensä.
Koirahistorioitsija tietysti ihastelee tätä kongfutselaista kiinalaista ajatusta, jonka Mengtse on todennut näin:
Kuinka surkuteltavaa on laiminlyödä tie ja olla seuraamatta, kadottaa mieli ja olla osaamatta sitä etsiä! Kun ihmiset kadottavat lintunsa ja koiransa, he kyllä osaavat etsiä niitä, mutta kun he kadottavat mielensä, he eivät osaa etsiä sitä. (Nitobe, 35)
Se, että linnoittautuu kotiinsa tilaamaan pitsaa ja limua sekä istumaan Internetissä, on tuollaista mielen kadottamista. Kukaan ei yleensä sano itsemurhaa harkitsevalle, että lähde etsimään mieltäsi niin kuin kadonnutta koiraasi. Pitäisi kenties sanoa, koska se tuntuu oikealta tieltä kulkea.
Koirahistorioitsija joutuu kuitenkin paheksumaan sitä, että kuolemista väärän asian puolesta kutsuttiin aikoinaan ”koiran kuolemaksi” (Nitobe, 39). Jokainen joka on nähnyt, miten rohkeasti ja kuolemaa uhmaten karhukoira käy karhun kimppuun joutuu myöntämään, että koiran rohkeus on aivan yhtä suurta kuin metsästäjän rohkeus. Koirankin voi taistella oikean asian puolesta. Kenties väärällä tavalla vinksahtaneeksi kasvatettu kaikkien kimppuun hyökkäävä koira kokeekin ”ihmisen kuoleman”.
Suoruus, rohkeus, hyvyys, kohteliaisuus, totuudenrakkaus, kunnia, uskollisuus, itsehillintä
Kun lukee litanian siitä, mitä bushido määrittelee, niin täytyy todeta, että myönteisiä asioitahan siinä luettelossa on. Nitobe antaa kaikista silti myönteisiä ja kielteisiä esimerkkejä. Lähes kaikki voi kääntyä perimmäistä ajatustaan vastaan. Esimerkiksi bushido-ajatteluun liittynyt itsemurhan (seppuku) ylistäminen on yksi niistä. Nitobe toteaa, että itsemurhasta tuli kunniakysymyksiin liittyvä avain monien mutkikkaiden kunniaongelmien ratkaisuun. Seppuku kehitettiin keskiajalla tavaksi, jolla soturit sovittivat rikoksensa, pyysivät anteeksi erehdyksiään, pelastivat itsensä ja sukunsa häpeältä, osoittivat vilpittömyyttään jne.
Nykyinen itsemurhamania eri puolilla maailmaa mutta erityisesti Japanissa juontaa juurensa tähän perinteeseen. Epäonnistunut koululainen voi kuvitella seuraavansa jaloa perinnettä itsemurhallaan. Nitobe muistuttaa, että kunniakas itsemurha on aina seppuku eli itsensä surmaaminen viiltämällä vatsansa auki. Kyseessä on rituaali. Bushidon ytimessä oli ajatus, että sen seuraajan pitää kestää ja kohdata kaikki vastoinkäymisen. Seppuku tavallaan on se viimeinen koitos, pystytkö vai et seuraamaan bushidoa kivun ja tuskan äärirajoille. Mitähän Nitobe sanoisi näistä nykymaailman itsemurhaajista, jotka menevät ja alkavat ampua elokubvateattereissa tai kouluissa muita ihmisiä päämääränään ei pelkästään tulla hetkeksi kuuluisiksi vaan oma poliisin avustama itsemurha. Onko kukaan pohtinut sitä erikoista ilmiötä, että suurin osa näistä koulu- yms. surmaajista varmistaa oman surmansa, ei omasta vaan muiden kädestä.
Nainen uhrautuu samalla tavalla kuin mies
Täytyy myöntää, että monet Nitoben eri bushido-hyveistä esiinnostamat seikat pistivät minut pohtimaan myönteisestikin bushidolaista ajattelutapaa. Hurjan puistatuksen sain, kun luin hänen lukunsa Naisen asema ja kasvatus! Huh nyt mentiin todella syvälle ihan kummallisuuksiin. Nitobe itse varmaan käsitti, että hän kuvaa naisen asemaa hyvin myönteisesti kuten seuraavassa:
Naisen uhrautuminen puolisonsa, kotinsa ja perheensä hyväksi oli yhtä vapaaehtoista ja kunniakasta kuin miehen uhrautuminen herransa ja maansa puolesta. (Nitobe, 116)
Täytyy tunnustaa, että nyt vasta päässäni räjähti! Kaikki Nitoben aiemmin esiinnostavat myönteisetkin argumentit ja esimerkit tuntuivat muuttuvan valheellisiksi. Olinhan tietysti kko ajan miettinyt, että bushidolaisuuden määrittymiset ja historiallinen kehittyminen liittyi tiukasti lääninherra-vasalli –järjestelmään, että kyse on epäluonnollisten herruussuhteiden oikeuttamiseksi keksitystä pseudofilosofiasta. Kun Nitobe kirjoitti naisesta, mieleeni noousi vain, että mitä ihmettä! Esimerkiksi tämä kohta on kaikkien patriarkaalisten alistussuhteiden määritelmistä kyllä yksi ihanimmasta päästä:
Hän [nainen] oli yhtä vähän miehensä orja kuin tämä lääninherransa, ja naisen osuuden merkitystä kuvaa sen nimitys naijo, ”sisäinen apu”. Naisen tehtävänä oli palvelusasteikon alkupäässä tuhoutua miehen puolesta, jotta tämä voisi tuhoutua herransa puolesta, jotta tämä vuorostaan voisi totella Taivasta. (Nitobe, 116)
Näin se siis menee ja näin meitä huijataan ajattelemaan, että alistussuhteet ja –järjestelmät olisivat jotenkin jumalallisen kaitselmuksen synnyttämiä. Nitobe korostaa palvelemisen merkitystä niin bushidossa kuin Jeesuksen sanomassa. Vanhassa kiinalaisessa ajattelussa hallitsija oli kansan palvelija, mutta missähän päin historiaa ja maailmaa tuota ajatusta oikeastaan on todella noudatettu.
No, eihän Nitoben kaltainen sivistynyt ja älykäs mies voi olla tunnustamatta tiettyjä tosiseikkoja, mutta ristiriitaisesti. Hän kirjoittaakin:
Olisin syypää törkeään epäoikeudenmukaisuuteen, jos sanani käsitettäisiin siten, että naisen asema bushidon valtakaudella oli kovin alhainen. Empimättä totean, ettei häntä kohdeltu miehen vertaisena, mutta kunnus opimme tekemään eron erilaisuuden ja epätasa-arvon välillä, tulee aina olemaan vääriä käsityksiä tästä kysymyksestä. (Nitobe. 118)
Loistavasti todettu. Tähän ajatukseenhan on kristillisessä maailmassa vedottu jo parin tuhannen vuoden ajan, että miksi naiset eivät ymmärrä, että erilaisuus ei ole epätasa-arvoa. Katin kontit sanon. Nitobe niittaa sanoissaan äärimmäisen selkeästi kiinni sen, miksi bushidolain en ajattelutapa on johtanut Japanin nykyiseen kuiluun. Japanissa naiset eivät edelleenkään saa tasa-arvoista kohtelua. Japani on hyvin maskuliininen ja seksistinen yhteiskunta, mikä syö tasa-arvoiseen maailmaan uskovien naisten ja miesten henkeä. Kun henki on syöty, ei ole enää mitään tulevaisuutta.
Lopetan tämän paasaukseni lainaukseen jälleen Nitobelta. Näin naisia piti kasvattaa bushidolaisen ajattelun mukaisesti:
opetettiin nuoria tyttöjä hillitsemään tunteitaan, terästämään hermojaan ja käsittelemään aseita – etenkin pitkäkahvaista naginataksi sanottua miekkaa – jotta he pystyivät pitämään puolensa yllättävissä tilanteissa. (…) Kotonaan hänellä oli sotaisesta valmennuksestaan hyötyä poikien kasvatuksessa. (Nitobe, 111)
Nainen on alisteinen miehelle aina siihen pisteeseen saakka, että hänen sotaisan kasvatuksensakin hyöty kohdistetaan pojan kasvattamiseen. Koska Nitobekin koko ajan vertaa bushidoa erilaisiin eurooppalaisiin ajatusrakennelmiin, filosofiaan ja kirjallisuuteen, niin minäkin lopetan uudemman kerran uuteen sitaattiin. Shakespearen Myrskyssä Miranda näkee ensimmäisen kerran toisenlaisia ihmisiä, niitä kauniita aatelisia ihmisiä. En tiedä, miten Shakespeare halusi Mirandan sanat luettavaksi, mutta scifi-friikki Pietiläiselle alla olevat sanat painuivat ensimmäisen kerran muistiin alkulainauksena Aldous Huxleyn dystopiassa Uljas uusi maailma (1932, 1. suomennos 1944) ja siinä nuo sanat saavat valtavan ironisen merkityksen:
Ihme, kumma! Kuink’ ihania olennoita täällä nyt näenkään! Kuink’ ihminen on kaunis! Ah, uljas uusi maailma, joss’ ompi tuollaista kansaa!
Bushidoa noudattavat miehet ja naiset ovat todellakin huxleyläisittäin uljaan uuden maailman kansaa. En halua kohdata heitä.
Täytyy aivan lopuksi muistuttaa, että Nitobe ei kuitenkaan hyväksynyt japanilaista militarismia.

Petri Pietiläinen, kirjakuski puhkuu bushidoa.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Riimuista ja menneisyydestä


Heikki Oja: Riimut. Viestejä viikingeiltä (SKS, 2015

Mistä huomaa, että on ollut vähän laiskana tietokirjablogissaan? Siitä, että joutuu lainauskieltoon maksamattomista myöhästymismaksuista. Kotkan kirjastossa on sadan kirjan limiitti (minulla 99 lainassa) ja suurin osa lainoistani on tietokirjoja – ja samalla lainauspäivällä. Kun kahdeksi päiväksi unohtaa uusimisen, sitten ollaankin menty jo maksurajan ylit
Nyt joku tietysti ihmettelee, että miksen palauta niitä kirjoja. Syy on yksinkertainen. Suuri osa kirjoista on täynnä keltaisia posti t –lappuja ja odottaa arviota tänne blogiini. Nyt pitää purkaa sumaa ja kunnolla.
Miksi haluan kirjoittaa näistä kirjoista? Yksinkertaisesti siitä syystä, että Suomessa tehdään ihan jumalattoman hyviä tietokirjoja, jotka ansaitsevat julkisuutta. Olen aiemmin lukenut Heikki Ojan kirjoja tähtitieteestä ja kalentereista, joten innolla tartuin hänen uusimpaansa riimuista. Loistava kirja, mutta tämän kirjan kautta jouduin miettimään myös omia kirjojani. Olisiko kuitenkin parasta, että monissa kirjoissa olisi useampi kirjoittaja? Esimerkiksi Ojan kiinnostus kalentereihin jätti minulle muutamia toiveita hänen kirjansa suhteen, mutta ensin kehutaan tätä kirjaa.
Paljon ja melkein kaikki viikinkiriimuista
Oja käy hienosti lävitse riimukirjoituksen synnyn. leviämisen ja historian. Huimaa ajatella, miten 2000 vuotta sitten ne syntyivät, ja miten merkittäväksi viestintävälineeksi ne muodostuivat viikinkiajalla. Riimuista oli viestivälineeksi, kalenteriksi, taikamerkeiksi, koristeiksi jne.
Ojan teoksesta saa ihan uusinta tutkimustietoa. Itsekin olin siinä uskossa, ettei riimuilla paljoakaan pidetty käytännössä yhteyttä. Uudet tutkimukset osoittavat, että tämä käsitys on väärä. Esimerkiksi Bergenistä löydettiin jo 1950-luvulla puunpalasille veistettyjä liikekirjeitä, kuitteja. lähetteitä jne. 1000-1200-luvulta. Jotkut kirjeet käsittelivät politiikkaa ja olivat salattuja. Valtava yllätys oli sekin, että riimuista löydettiin runouttakin. Loitsuja löydettiin hyvin paljon. On hellyttävää lukea riimupalikasta rakkaudentunnustuksia kuten Ajattele minua, minä ajattelen sinua. Rakasta minua, minä rakastan sinua. Nämä riimuesineet paljastivat tutkijoille aiemmin tuntemattoman puolen riimumaailmasta. Näissä kirjoituksissa puhuttiin jopa seksistä ja tunnustettiin, että kirjoittaja rakastaa toisen miehen vaimoa. Hämmentävää ja hauskaa on lukea riimukirjoituksia, joissa todetaan Smidr nussi Vigdisiä tai Jon Silkkipillu omistaa minut, Gudhthormr Pillunnuolija veisti minut ja Jon Pallopillu lukee minut. Hehe, ei todellakaan ihminen ole muuttunut 800 vuodessa kovinkaan paljon ainakaan hevosenleikin laskijana. Tulevaisuuden arkeologiset löydöt tulevat varmasti osoittamaan, ettei Norjan käytäntö riimujen käytöstä kirjeenvaihdossa ole mikään yksi ja ainutkertainen ilmiö.
Oja selittää hyvin tarkasti riimusauvoja, sillä ne liittyivät kalentereihin. Riimusauvat katosivat vasta 1700-luvulle tultaessa. Ymmärrän hyvin, miksi ne olivat niin käteviä painettuihin kirjoihin verrattuna. Sauvat kulkivat helpommin mukana ja oikeastaan olivat kirjoja kestävämpiä esineinä. Sauvoista pystyi lukemaan niin juhlapyhät, muut merkkipäivät kuin vuodenkierron kulun ja niin edespäin. Oja näyttää niiden monimutkaisuuden ja erilaisuuden eri kulttuuripiireissä Euroopassa. Yhdistävänä tekijän Ojalla on niiden kuuluminen viikinkimaailmaan.
Riimujen käyttö koristeina erilaisissa esineissä on mieletöntä. Ojalla on lukuisia loistavia esimerkkejä niistä. Gallehusin sarvissa on kaunis koristus – ja riimuissa lukee Minä Hlewagastiz Holtijaz tein sarven. Riimuja käytettiin pitkään niiden kauneuden takia erilaisissa esineissä tekijän tai omistajan nimikirjoituksena. Sarven tekijä on ollut ylpeä kädenjäljestään ja halunnut sanoa sen riimuin! Miekkoihin kirjoitettiin riimuja sotaonnen saamiseksi. Riimuissa oli taikaa. Tosin myös käyttöesineisiin kirjoitettiin riimuilla omistaja. Rakennusten valmistumista juhlittiin pystyttämällä riimukivi tai kaivertamalla riimut rakennuksen seinään.
Riimut kertovat myös siitä, miten viikingit olivat samalla tavalla pieniä vandaaleja kuin mekin. Ateenan satamassa seisseeseen Pireuksen leijonaan (nykyisin Venetsiassa) viikingit kaiversivat riimuja, että täällä he ovat olleet. Riimuja on kaiverrettu kolmella eri kerralla vuosien 1000-1100 välisenä aikana. Nykyisin riimut näkyvät vain heikosti. Hagia Sofian katolta Istanbulissa löytyy tuhat vuotta vanhoja riimukirjoituksia varjagisotilaiden jäljiltä. Halftan on ikuistanut itsensä sinne sanoin: Halftan kirjoitti nämä riimut.
Franksin lipas (noin 700-800-luvuilta) on aivan mieletön. Valaanluusta tehdyssä lippaassa on kuvia ja riimutekstiä. Yksi teksteistä kuuluu Ojan mukaan suunnilleen näin: Kala ajautui mereltä kallioiselle rannalle. Kauhun kuningas tuli surulliseksi kun se ui hiekalle. Valaan luuta.
Lippaassa on sen oma tarina riimuin ja kuvin kuvattuna. Vasemmassa paneelissa kuvataan ja kerrtotaan Rooman perustajien Romuluksen ja Remuksen tarina. Oikeassa taas kuvataan Jerusalemin valloitusta vuonna 70. Yhdessä lippaassa ei ole pelkästään yhtä maailmaa vaan monia tarinoita.
Mieletön kuvitus
Heikki Ojan kirja pitää hankkia jo pelkästään sen kuvituksen vuoksi. Kirja on täynnä kauniita kuvia erilaisista riimuesineistä miekoista kalentereihin ja riimukiviin. Uskomatonta, miten paljon noita riimukiviä löytyy Skandinaviasta.
Kiintoisa havainto on se, että riimukivistä ei löydy kovinkaan usein ihmishahmoja. Oja ei anna asialle mitään selitystä. Muutamassa kivessä on ihminen. Koirahistorian kirjoittaja ilahtuu, kun löytää sivulta 200 riimukivestä kaksi koiraa. Kyseessä on yksi Ruotsin tunnetuimpia riimukiviä eli Möjbron kivi, joka on noin vuodelta 500. Riimutekstissä lukee frawaradaz anahahaislaginaz eli se on pystytetty kuolleen Frawarazad –päällikön muistoksi. Päälikkö ratsastaa kuvassa hevosellaan miekka ja kilpi kädessään. Hevosen jaloissa juoksee kaksi koiraa. Koirat ja ratsastaja ovat matkalla uusiin sotiin tuonelassa.
Ihmistä enemmän riimukivissä kiertyvät upeat käärmeet, lohikäärmeet ja muut ihmeelliset eläimet toisiinsa järkyttävän kauniisti. Ramsundin kalliopiirroksessa (noin vuodelta 1030) lohikäärmeen vartalon sisälle on kirjoitettu riimuilla. Kuvassa näkyy kuvaelmia Sigurdin tarinasta. Hän tappaa lohikäärmeen, paistaa sen sydämen nuotiolla, polttaa sormensa ja laittaa sen suuhunsa. Lohikäärmeen verestä hän saa kyvyn ymmärtää lintujen kieltä. Hän kuulee haukkojen keskustelusta, että kääpiö aikoo pettää hänet. Kuvassa näkyy myös kääpiö päätön ruumis. Sigurd on tappanut hänet jne. Yhdessä riimukuvassa on kokonainen maailma kerrottuna. Uskomatonta menneisyyden graffiti-taidetta.
Harmittavaa on, ettei Oja ole kiinnostunut ns. kelttiriimuista. Niistä hän kirjoittaa todella vähän. Itse olen ollut kiinnostunut juuri kelttiriimuista, miten kelttiläisessä maailmassa koristeelliset ja pakanalliset riimut otettiin käyttöön kristillisissä kiviristeissä. Niiden sisältämiä tekstejä olisin halunnut tähän kirjaan.Tosin Ojan kirjan nimessä on hänen rajauksensa viikinkimaailmaan, ettei liikaa kannata murmuttaa sellaisesta, mikä ei Ojan mielestä tähän kirjaan edes kuulunut.
Oja kyllä mainitsee myös riimujen myöhempää historiaa esimerkiksi Tolkienin. Tätä puolta olisi voinut tuoda enemmän esiin. Tolkien ja monet muut fantasiakirjailijat käyttävät riimuja vahvasti menneisyyttä luovana elementtinä kirjoissaan. Itse innostuin riimuista juuri Tolkienin kautta ja muista joskus 15-vuotiaana kirjoitelleeni kirjoihini oman nimeni haltiariimuilla. Heh, lapsellista mutta kiintoisaa. Jos tämä Ojan kirja olisi ollut silloin käsissäni, olisin huutanut nautinnosta. Nyt vain ihastelen kirjaa ja menen ostamaan sen heti, kun vain Helsinkiin pääsen.

Petri Pietiläinen, kirjakuski taas teitä kyydittämässä

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Austerista, muistamisesta, mielestä, kirjoittamisesta, lukemisesta ja paljon muusta

Aino-Maija Lahtinen Mieli ja romaani. Paul Auster mielen kuvaajana (Helsingin Psykoterapiayhdistys ry, 2016)


Kirjallisuudentutkijan koulutuksen saaneena innostuu joskus siitä, mitä aivan toisesta näkökulmasta kirjoihin asennoitunut kirjoittaja saa kirjoista esiin. Kasvatustieteen tohtori Aino-Maija Lahtinen on tehnyt virkistävän ja suorastaan tärkeän kirjan psykoanalyyttisen aparaatin kautta tutkiskellessaan Paul Austeria. Täytyy tunnustaa, että aloitin kirjan hieman epäluuloisena.

Ja tietysti täytyy edelleen myöntää, että kirjassa olisi voinut käyttää laajempaa kirjallisuustieteellistä repertuaaria. Hieman harmittaa, ettei tekijä hyödyntänyt ns. kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen viimeaikaista antia. Itse ihastuin tähän suuntaukseen jo 1990-luvulla George Lakoffin, Mark Johnsonin ja kumppaneiden teoksista. Nykyään tämä suuntaus on tuonut virkistävän ja poikkeavan vivahteen kirjallisuudentutkimukseen. Hauskaa lisäksi siinä on usein se, että tämän suuntauksen edustajat ovat pääsääntöisesti tulleet ”virallisen” kirjallisuudentutkimuksen ulkopuolelta kuten juuri kognitiotieteistä. Lahtinen olisi hyötynyt tästä näkemyksestä suuresti, mutta siitä nyt viis veisaan, vaikka harmittelen, sillä Lahtisen teos on näinkin mainio.

Mieli romaanissa ja ihmismielessä

Lahtinen etsii vastauksia tai edes ymmärrystä ihmismielen problematiikkaan lukemalla Austerin teoksia. Ihminen on aina halunnut ymmärtää sitä, miten ihmismieli toimii. Tämän takia se kognitiivinen lähestymistapa olisi ollut mainio, mutta tämän jälkeen en kertaakaan tähän asiaan puutu, sillä nyt lienen kirjallisuustieteellisen oppineisuuteni jo osoittanut, eikös se ole aina myös arvioiden tarkoitus. Ja pientä naurua päälle!

Lahtinen hahmottaa hyvin sujuvasti ja monipuolisesti mielen rakentumista, käyttää laajasti psykoanalyyttistä lähestymistapaa ja suorastaan hienosti saa lukijansa pohtimaan yksilöllisen mielen ja kollektiivisen lähestymistapojen moninaisia suhteita. Kieli nousee hänelle hyvin tärkeäksi elementiksi. Tämä tietysti kielen kanssa painiskelleena ilahduttaa minua suuresti. Nyt tietysti joku nostelee kulmakarvojaan ja tuhahtelee, että mitä ”uutta” tuossa nyt on, mutta kun kyse ei olekaan ”uudesta” vaan epäsovinnaisesta mutta rikkaasta lähestymistavasta. Kirjallisuustieteessä on pitkään luotettu sen ”tieteellisyyteen” ja pyritty rakentamaan erilaisia yleisempiä esimerkiksi narratiivin rakentumistapoja, joita kirjailijat sitten taas rikkovat. Tosin tietysti aina muistetaan viedä kaikki nämä vanhoihin strukturalistis-narratiivisiin peruskäsitteisiin a’la Propp. Kaikki tarinat varioivat näitä kertomis-, näkökulma-, metaforarakenteita ja sen sellaista, ja niiden selvittämiseen on keskitytty pitkään ja hartaasti. Joskus muistan itsekin miettineeni, että itse kirjallisuuden kirjoittamisen ja lukemisen näkökulma tuntuu välillä rakenteiden keskellä unohtuneen.

Tässä Lahtisen kirjassa sukelletaan merkityksiin, pohditaan todellakin lukemisen vuorovaikutteisuutta ja ymmärtämisen sekä lukemisessa tapahtuvan ymmärtämisen suhdetta mielenkiintoisesti. Hänen näkemyksensä on siitä, että romaanin lukeminen voi edistää ymmärrystä ja auttaa lukijaa oppimaan on monesti sanottu mutta tässä kirjassa se tuottaa sekä hyvän lukukokemuksen että tarpeen lukea Austerin kirjoja uudelleen. Näin Lahtinen iskee kaksi kärpästä tai suorastaan kärpäsjoukon samalla kertaa yhdessä kirjassa.

Minulle on tietysti helppoa hyväksyä Lahtisen perusajatus siitä, että ymmärryksen rakentamisessa romaani olisi paljon parempi väline kuin mikään muu teksti. Lopussa harmittelin sitä, että teos loppui, sillä olisin halunnut lukea vielä paljon enemmän siitä, mitä Lahtisella olisi sanottavaa lukevasta mielestä. Odotin suuresti lukua ”Kirjoittava ja lukeva mieli”, mikä oli sitten minulle pettymys, sillä niin paljon siinä painottui kirjoittavan mielen osuus. Tosin tässä teoksessa minusta painottui kokonaisuudessaan kirjoittava mieli, mutta painotuksesta pitäminen tai sitä kritisoiminen on silti pelkkä mielipidekysymys.  

Sanassa ja tarinassa minä, hän ja muut – sekä näkymätön

Romaani on todellakin hyvin ilmaisukykyinen taidelaji. Eikä pelkästään ilmaisukykyinen vaan yhteistyöhön pakottava. Pitkän tekstin lukemisen taidon rapautumisesta on nähty jo tuskallisen riipaisevia esimerkkejä. Kun ihminen ei enää pysty lukemaan muuta kuin lyhyitä nettitekstejä, kun ihminen ei pysty enää keskittymään kuin kuvavilinään, kun ihmisen empatiakyky riittää vain tykkäämiseen Facessa, silloin olemme pulassa. Lahtisen kirja käsittelee lukijaa mielestäni oivallisesti. Lukijan monipuolinen ja aktiivinen rooli merkityksenmuodostumisessa vertautuu kauniisti kirjailijan oman rooliin merkityksen muodostamisessa. Minulle tässä teoksessa yhdistyivät kirjailijan tekeminen ja lukijan tekeminen aivan vastustamattomasti esitettynä. Tietysti asiaa auttoi kovasti se, että olen lukenut paljon Austeria ja jossain vaiheessa hän kuului aivan suosikkieni kärkikastiin.

Parhaimmillaan Lahtinen on siinä, miten hän kuvaa Austerin yritystä kirjoissaan ymmärtää esimerkiksi omaa isäänsä. Huiman hienoa pohdintaa. Vielä paremmin Lahtinen onnistuu minun kohdallani siinä, miten hän tuo tähän analyysiinsä erilaista psykoanalyyttistä käsitteistöä. Esimerkiksi Hélene Deutschin jo 1940-luvulla esittelemän ”ikään kuin” -ihmisen käsite Austerin isäkuvauksissa oli hyvin kiintoisa, ja avasi minulle tätä Austerin kirjaa aivan uudessa valossa. Pitää tarttua tähän ”ikään kuin” -ajatukseen, sillä sen kautta huomasin ymmärtäväni joidenkin omassa ympäristössäni tai jopa laajemminkin vaikuttavien/vaikuttaneiden ihmisten toimintaa. Käsite aiheutti minussa oikeastaan melkoisen mietintärähdyksen, jota haluan ruokkia lisätiedolla ja -pohdinnalla.

Muistamisen problematiikasta on kirjoitettu paljon. Tämäkin kirja antaa tähän pohdintaa hyvän panoksen. Auster on tässäkin mainio kirjailija tutkittavaksi, sillä metafiktiivisinä teksteinä romaanit tarjoavat oikeita ja vääriä avaimia tulkintoihin, eivätkä väärät aina pysy kuosissa, sillä hyvin metafiktiivisenä kirjalijana Auster välillä pistää lukijansa pysyvästi labyrinttiin pyörimään merkitysten, muistojen, vihjeiden ja salaperäisyyksien suossa. Lahtinen pystyy todella suvereenisti kuvaamaan sitä tapaa, millä mielemme matkaa ajassa ja tilassa, ja käyttää Austeria tyylikkäästi esimerkkilähteenään.

Lahtinen osaa avata Austeria myös kirjailijana, miten hän rakentaa merkityksiä, miten hän rakentaa henkilöhahmojaan, mitä oikeastaan on hänen kirjoittamisen taitonsa. Kaikkien muistelutyötä tai kirjoittamista opettavien kannattaisi lukea tätä kirjaa. Itse jäin monessa kohtaa pohtimaan, miten hyvin jonkin kohdan analyysit taipuisivat kirjoittamiskurssien materiaaliksi. Lahtinen muistaa jokaisessa luvussaan kuvata sen hetkisen tutkimuksen tilannetta esimerkiksi muistamisen tutkimisen suhteen.

Kaikkinensa Lahtisen kirja oli hieno esimerkki sellaisesta kirjallisuuden käsittelystä, joka on kirjallisuustieteessä minun mielestäni turhaan joutunut sivuraiteelle. Kirjallisuusesseistiikassa käsitellään vastaavalla, äärimmäisen mielenkiintoisella tavalla kirjoja. Harmittavaa, että virallisessa kirjallisuustieteessä tällainen käsittelytapa on vähentynyt. Sitä pidetään hieman vanhanaikaisena, syyttä!

Tämä kirja on suurenmoinen esimerkki siitä, miten kirjoja, kirjallisuutta, merkityksiä, lukemista jne. voitaisiin lähestyä kaikkia kiinnostavalla tavalla, eikä pelkästään kirjoittaa kirjallisuustiedettä kirjallisuustieteilijöille. Toivon mukaan tämä kirja löytää laajasti lukijansa. Itse voin suositella sitä kaikille niin Austerista, kirjoista, kirjoittamisesta (kirjassa on lukuisia mainioita analyysejä, joita voisi esitellä millä tahansa kirjoittajakurssilla malliesimerkkeinä vaikka henkilöiden rakentamisesta), ihmismielestä, jopa psykoanalyysistä ja piru vieköön kaikille hyvästä tietokirjasta kiinnostuneille, sillä tämä kirja on hienosti kirjoitettu ja pirullisen kiintoisa.

Petri Pietiläinen, kirjakuski innostui kirjasta ja ”ikään kuin” -ihmisistä

lauantai 7. toukokuuta 2016

Uutta Espanjaa valloittamassa - ylistyspuhetta!


Bernal Diaz del Castillo Uuden Espanjan valloituksen totuudenmukainen historia. Suomentanut ja johdannon kirjoittanut Yrjö Liimatainen, Suva, 2014.


Minulla on koko lukijanurani ajan ollut vastustamaton tarve tarttua kaikkeen intiaaneihin ja Amerikan valloituksiin liittyvään materiaaliin. Yrjö Liimatainen on viimeaikoina ollut erityinen suosikkini. Hän käänsi Hernan Cortesin kirjeitä kuninkaalle (Into, 2013) ja nyt häneltä tuli lähes 400-sivuinen, ja silti vain osa del Castillon (1595–1584) megalomaanisesta valloituskuvauksesta. Näitä pitää lukea, vaikka del Castillon teos nyt on vanhan miehen nuoruusvuosimuistelua. Hienoa silti!


"Euroopan" pojat maailmalla

Liimataisen mainio johdanto kannattaa lukea. Jo siitä saa käsityksen, miksi kirja on kirjoitettu. Se on samalla puolustuspuheenvuoro että ”totuus” että kaikkea muuta. Välillä tietysti hymyilyttää se, että del Castillo koko ajan selittää, miten puhtoisia ja uskovaisia Cortesin johtamat konkistadorit olivat. Tuntuu kuin kysymyksessä olisivat hempeitä puhuvat kukkaismiehet ja suoranaiset kiiltokuvapojat, eivätkä saaliinkiiltosilmissään mellastavat palkkasoturit. Tämähän on puolustuspuheenvuoro ja suuri sankaritarina. Del Castillo suorastaan palvoo Cortesia, jonka vastustajat ja mustamaalaajat kirotaan moneen otteeseen.

Sinänsä tämäkin kirja tuo saman mielikuvan Meksikon valloituksesta: Espanjalaiset saapuivat hyvällä hetkellä. Asteekkien hirmuhallinto, jatkuva verotus ja kenties ei ihan niin kaikkia muita innostavat verenhuuruiset jumalat saivat monet muut kansat heti ottamaan espanjalaiset liittolaisekseen. Voitto ei ollut pelkästään espanjalaisten aseellista tai taktista ylivoimaa, sekä hevosia ja tykkejä, vaan myös sopivan yhteiskunnallisen tilauksen tuoma tärkeä hetki.

Tosin kertoja ei hirveästi näitä espanjalaisten apujoukkoja aina arvosta. Rivienvälistä huomaa, miten tärkeätä välillä heidän roolinsa oli yhä vähenevien ja uupuneempien espanjalaisten joukkojen tukena. Espanjalaisia tarinoita Mesoamerikasta (alue Keski-Meksikon pohjoisosista Costa Rican länsirannikon pohjoisosiin. Nykyisistä valtioista alueeseen kuului osa Meksikoa, Belize, Guatemala, El Salvador sekä osia Hondurasista, Nicaraguasta ja Costa Ricasta) löytyy monia, joissakin jopa kuvataan intiaaneja myötämielisesti. Alueen alkuperäisasukkaiden tuntoja espanjalaisesta valloituksesta sen sijaan löytyy vähemmin, harmi sinänsä.

Taisteluita tarinassa riittää, kuten myös kiintoisia yksityiskohtia. Del Castillo kuvaa intiaanien vaatetusta, taloja, toreja ja rituaaleja sekä yksityiskohtaisesti että liioitellen. Sinänsä mietityttää kuvausten yksityiskohtaisuus, kertojalla tuntuu olleen valokuvamuisti. Käsittämätöntä ylivoimaa vastaan espanjalaiset taistelivat. Hupaisaa on silti lukea, miten aarteiden himo pysäyttää hetkeksi kaiken. Kaikki kulta mitataan rahassa. Kultaesineet sulatetaan heti hyvän tilaisuuden tullen harkoiksi, eikä millään ”taiteellisella” silmäyksellä niihin ole merkitystä. Saalistustahan tämä lopulta oli – ja myös ristiretkeä!

Monesti pitää lukiessaan muistuttaa itseään, että nämä espanjalaiset olivat juuri saattaneet loppuun Iberian niemimaan rankan valloituksen muhamettilaisilta ja että Espanjaa hallitsevat yläluokka ja papisto halusivat parhaillaan kotimaassaan puhdistaa koko maan vieraista vaikutteista. Vähän ennen Kolumbuksen lähtöä Espanjan inkvisitio tuhosi kristinuskoon aiemmin kääntyneitä islamilaisia ja juutalaisia vääräuskoisina. Pitää muistuttaa siitäkin, että pariakymmentä vuotta aikaisemmin 1470-luvulla espanjalaiset käytännössä tuhosivat Kanarian saarten alkuperäisasukkaat sukupuuttoon. Nämä Uuteen Espanjaan tulleet konkistadorit olivat monet pitkällisten ja raakojen taisteluiden karaisemia tappajia, joille vääräuskoisuus merkitsi sopivaa tekosyytä rikkauksien kahmimiseen keinoista välittämättä. Tällaisen kuvan saa joistakin Uuden maailman tapahtumia kuvaavista pappien kuvauksista. Nyt tässä kirjassa ääneen pääsevät sotilaat, ne puhtoiset. Aina pitää dokumentteja lukea mahdollisimman monien silmälasien lävitse, kuten tänäänkin!


Pahat intiaanit ja hyvät espanjalaiset

Del Castillon kertomuksessa espanjalaiset käyttäytyvät kuin pääasiassa hyvin kasvatetut koulupojat. Muutamia kepposia tehdään, mutta oikeamielinen Cortes tuomitsee kaiken heti. Tosin eiväthän espanjalaiset esimerkiksi raiskaa tässä teoksessa ollenkaan ketään tai saati surmaa ketään tuosta noin vain. Jokaisessa kaupungissa heille heti lahjoitetaan joukko naisia ”vaimoiksi” ja sitä rataa. Huvittavaa, miten sujuvasti kaikki menee vanhan miehen puolustuspuheessa.

Pahat intiaanit uhraavat ihmisiä jumalilleen ja mässäilevät ruumiiden lihalla aivan avoimesti. Del Castillon kuva intiaanien jumalmaailmasta muodostuu graafiseksi. Palvontapaikat pursuavat verta, haisevat teurastamolta, ruumiinosia lojuu joka nurkassa, pääkalloja jne. Montakin kertaa kirjoittaja muistaa kuvata, miten kaikkialla kaupungeissa oli puisia häkkejä täynnä ihmisiä, joita lihotettiin epäjumalien uhreiksi, ja syötäväksi. Minne tahansa konkistadori silmänsä laittaa, siellä on verta, epäjumalankuvia ja kalleuksia. Ja Jumala tietysti oli heidän puolellaan. Ja kaikkialla espanjalaiset vapauttavat ihmisiä häkeistä, eikä enää sodomiaa, ihmissyöntiä ja muuta sellaista saa harjoittaa. Tosin orjia jaetaan espanjalaisten kesken kuin palkintokarjaa. Silti tarinasta välittyy sellainen pelastusretkimentaliteetti, että oksat pois. Tosin nämä herrat olivat Jumalan asialla, ainakin sanoissaan.

Kronikan suomennettu osuus päättyy siihen, että espanjalaiset olivat käytännössä voittaneet asteekit, pääkaupunki Tenochtitlán oli valloitettu, johtajat surmattu, tai pikemminkin oikeamielisesti tuomittu. Nyt konkistadorit hallitsivat Meksikon keskiylänköä. Taistelut jatkuisivat, epäjumalankuvia kaadettaisiin vielä monta kymmentä vuotta. Kesken kronikan on yllättävää, miten vähän del Castillo viittaa isorokkoon ja muihin espanjalaisten tuomiin kulkutauteihin. Parissa kohtaa hän mainitsee, miten isorokko tuhoaa intiaaneja. Nykyäänhän tiedetään, että espanjalaisten tuomat taudit tuhosivat alle sadassa vuodessa jopa 90 prosenttia paikallisväestöstä. Kuvaus kattaa vuodet 1519–1521, jolloin ensimmäiset ja rajut kulkutautiepidemiat hävittivät kokonaisia kansoja Mesoamerikassa. Kesken taistelujen ja espanjalaisten omien riitojen tautien tuhoamat ihmiset eivät näytä kiinnostaneen ollenkaan tämän kronikan kirjoittajaa.

Vaikka teos on kirjoitettu muun muassa intiaaneja puolustaneen dominikaani Bartolomé de las Casasin (1484–1566) ja muita ajan tapahtumista kirjoittaneita vastaan, niin hienoa, että sen voi nyt lukea suomeksi edes osittain lähes 500 vuoden takaisia tapahtumia pohtien. Tosin las Casasinkin teksti painettiin vasta paljon myöhemmin. Silti Espanjassa jopa keskusteltiin 1500-luvulla intiaaneja kohtaan tehdyistä raakuuksista. Kuinka paljon keskusteluissa oli eri espanjalaisklikkien (lue kaikki halusivat olla uuden Espanjan rikkauksien omistajia, ja sen takia riitelivät ja puhuivat toistensa raakuuksista) propagandaa, niin siitä olisi hauskaa joskus lukea tutkimusta, mitä näyttää maailmalta löytyvän, ei vielä suomeksi. Kenties Liimatainen sitäkin joskus suomentaa.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka ei pääse eroon nuoruuden kiinnostuksistaan.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

"Oi, Oi, Yeowe" - sinne minäkin kaipaan


Ursula K. Le Guin Neljä anteeksiantoa (Suom. Jyrki Iivonen. Vaskikirjat, 2014)

Muistelen usein sitä, kun Isaac Bashevis Singer kuoli, niin Hesarissa julkaistussa muistokirjoituksessa joku, joka taisi olla Jukka Kemppinen, kirjoitti, että hän kadehtii niitä onnellisia, joilla on vielä edessään Singerin kirjoihin tutustuminen. Samaa aina ajattelen lukiessani Le Guinin kirjoja. Vaskikirjat on lähtenyt näköjään suomentamaan lisää hänen novellejaan, kuinka ihanaa. Neljä anteeksiantoa oli niin hyvä Hain-sarjaan kuluva novellikokonaisuus kuin voi olla.

Mielipiteet ovat mielipiteitä, mutta silti nostan Le Guinin paljon korkeammalle kuin Tolkienin. Tunnustan, että kyllähän Tolkien on High fantasyn mestari, mutta sitten tulee se MUTTA! Tolkien on tutkimansa kirjallisen ajankohdan Beowulfin ja muun sankarirunousmaailman vanki. Tällä tarkoitan sitä, mikä näkyy tuskallisesti hänen kirjoistaan tehdyissä elokuvissa, enkä väitä, että teosten muuntuminen sankariräiskintäactionelokuviksi olisi täydellisesti Peter Jacksonin ja kumppaneiden vika, sillä se kaikki on jo kirjoissa. Tolkienin maailmassa kuten Beowulfissa ja germaanisessa mytologiassa, islantilaisissa saagoissa, Eddassa ja keskiaikaisessa Arthur-tyylisessä runoudessa suuret sankarit tekevät suuria tekoja, taistelua riittää ja meno on tärkeämpää kuin ajatukset. Tietysti joku nyt kiukustuu edellisestä, mutta kiukustukoon.

Tolkien taustoitukseni tarkoituksena on tehdä eroa Tolkienin edustaman machomaailman, johon kuuluvat myös hobittien, pienten rauhaa rakastavien hahmojen nouseminen sankareiksi, tuhoamalla, ja Le Guinin edustaman humanistisen, minusta älykkäämmän ja vaihtoehtoisemman fantasian välille.

Hainilainen tieteisfantasia

Le Guin on tehnyt minulle merkitykselliset kolme suurta maailmaa, Maameren puhtaamman fantasiamaailman, Läntisen rannan kauniin kirjallisuudesta, kirjoista ja lukemisen tärkeydestä puhuvan sarjan ja niin sanotut hainilaiskirjat, jotka luetaan enemmän tieteiskirjallisuuteen, samaa fantasiaahan sekin on. Täytyy myöntää, että rakastan kaikkia kolmea. Neljä anteeksiantoa kuuluu hainilaiskirjoihin.

Joka ei ole Le Guinin tähän sarjaan tutustunut, niin sille ei kannata selittää suurta useiden romaanien ja kymmenien novellien kokonaisuutta. Ja ne, jotka ovat niitä lukeneet, noh, eivät tarvitse selityksiä. Novellien tarinoitakaan ei kannata kauheasti referoida, sillä niiden viipyilevässä kerronnassa pitää itse käydä, ja huomata, miten ne kietoutuvat toisiinsa. Lyhyesti sanottu tarinat kertovat kahden planeetan suhteesta toisiinsa, orjien suhteesta omistajiin, kapitalistisen riistoyhteiskunnan rappioittavasta vaikutuksesta, rakkaudesta, siitä, miten hankalaa on antaa anteeksi, kun vapaustaistelu on kestänyt jo 400 vuotta, millaista on olla nainen maailmassa, jossa nainen ei ole nainen vaan pelkkä seksuaalinen leikkikalu ilman oikeuksia, missä mieskään ei ole mies vaan pelkkä omistettu, jos et kuulu omistavaan luokkaan, missä vapaudenhalu jossain vaiheessa nousee kapinaksi jne. Kaikki tämä kerrotaan neljän tai oikeastaan paljon suuremman joukon ihmisiä kautta, vaikka neljä näkökulmaa neljässä tarinassa on. Silti, oi silti, tarinoissa näkyy kaleidoskooppi, joka pistää hetkeksi uskomaan hyvän voittoon maailmassa.

Le Guinin kaikki kirjat sisältävät filosofiaa, eettisiä pohdintoja, vahvoja ajatuksia ekologiasta, kapitalismin oikeutuksesta, orjuudesta jne. sekä todellisia ristiriitatilanteita, joista ei niin vain selvitä miekkaa ja magiaa heiluttelemalla. Voimallisesti hän tutkii kirjoissaan sukupuolen merkitystä, mitä on olla mies, nainen ja molempia. Erityisesti hainilaiskirjoissa hän suorastaan kirjoittaa ihmiskunnan historiaa uudestaan hainilaisittain. Tämä uusi neljän novellin kokonaisuus käsittelee orjuutta, alistamiseen rakennettuja yhteiskuntia ja tietysti sitä, miten miehet orjuuttavat naisia niin seksuaalisesti kuin muutenkin. Käsittämättömän hienoa ja ajattelemaan pakottavaa luettavaa.

Olen monesti miettinyt, mikä on kauno- ja tietokirjan ero tiedon tuottamisessa. Myönnän, että orjuudesta kertovien tietokirjojen lukeminen on tärkeätä, mutta Le Guinin novelleissa käsitellään toisella tavalla orjuutta. Kun kaunokirjailija menee orjan mieleen, kieleen ja lihaan, sinne lukijankin pitää mennä. On hyytävää lukea kuvausta nuoresta naisesta, joka on ehdollistettu tottelemaan täysin omistajiaan. Hän on silmäsi, korvasi ja tunnet kaiken. mitä hän tuntee. Sitten tekstissä lukee sanat: ”Lihan politiikka on kaiken vallan perusta”. Kyllähän vastaavaa on lukenut ennenkin, tietokirjoista ja kuullut televisiohaastatteluissa jne., mutta nyt lukijana olen ollut toisen ihmisen sisässä, silloin nuo sanat koskettavat enemmän, silloin miettii asioita toisella tavalla kuin tietokirjaa lukiessa.

Monessakin kohtaa pilkahtaa Le Guinin kaunis pakkomielle – hän haluaa muistuttaa lukemisen, kirjojen, kirjallisuuden, opetuksen ja tiedon merkitystä. Vasta kun ihminen itse lukee, hän käsittelee itse tietoa, eivätkä siinä Internetin ja liikkuvan kuvan maailmat ole mitään. Olen edelleen samaa mieltä. Parhainkaan historiallinen dokumentti ei pysähdytä niin pitkään ajattelemaan kuin hyvä historiateos. Kuvina liikkuvalla tiedolla voi kuvata, kuvittaa, viihdyttää, kiihdyttää mutta kirja pysäyttää.

Pysähtykäähän hetkeksi Le Guinin pariin.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka oli niin sairas, ettei jaksanut kirjoittaa, onneksi Le Guin herätti hänet henkiin.

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Neandertalilaisten sankaritiedemies


Svante Pääbo Neandertalilainen. Kadonnutta perimää etsimässä  (Suom. Veli-Pekka Ketola. Art House, 2015)

Koirien maailmanhistoriaa tehdessäni luin kaksikin Darwinista tehtyä kirjaa, jotka ilmestyivät muutaman vuoden välein. Ensin tuli käännöskirja, Janet Browne Darwinin Lajien synty (Suom. Riitta Virkkunen. Ajatus Kirjat, 2009), ja sitten suomalainen kirja, Pertti Ranta Charles Darwin. Elämä ja evoluutio (Teos, 2011). Niitä tuli väistämättä vertailtua. Molemmat olivat hyviä ja toistivat paljon samoja asioita. Hupaisaa oli huomata, että niistä olisi tullut valtavan hyvä kirja, jos toisesta olisi leikannut ja liimannut tietyt osat toiseen ja toisinpäin.

Tämä kokemus oli mielessäni, kun tartuin paleogenetiikan yhden perustajista ja maailmanluokan tutkijatähden Svante Pääbön kohtuutuoreeseen teokseen neandertalilaisista. Olihan äskettäin  lukenut suomalaisen Juha Valsten teoksen samasta aiheesta. Mietin, tulisikohan nytkin sama vaikutelma, mutta ei todellakaan tullut. Valste keskittyy kuvaamaan tieteenhistoriaa ja sitä mitä neandertalialaisista tiedetään. Pääbö keskittyy kuvaamaan omaa tutkijanuraansa, iskemään paleontologian tutkijoita mutta onneksi myös osoittamaan, miten neandertalilaisten geneettinen perimä selvitettiin ja verrattiin nykyisin eläviin ihmisiin – ja todistettiin, että ihmisten geenistössä on neandertalilaisten geenimateriaalia. Ihmiset ja neandertalilaiset saivat jälkeläisiä, kuten myös desovanihmiset ja ihmiset sekä mahdollisesti florensinihmiset ja ihmiset ja niin edespäin. Aivan varmasti me emme olleet aivan niin yksin kuin aiemmin on kuviteltu vaan muutamia kymmeniä tuhansia vuosia sitten maailmassa eli useampia ihmislajeja kuin aiemmin on kuviteltu.

Salapoliisikirjaksi hieman lattea

Pääbon kirja on sekä oman tutkijanuran kuvaus että salapoliisitarinayritelmä siitä, miten neandertalilaisten perimä tutkittiin. Molemmissa puolissa on sekä hyvää että huonoa. Hieman kyllästyttää Pääbon uran kuvaaminen. Hieman lisää kyllästyttää Pääbon itsevarmuus genetiikan puolelta. Hyvä esimerkki on se, että 1990-luvun lopussa geenitutkijat ensin ilmoittivat, etteivät neandertalialaiset ja nykyihminen olleet sekaantuneet toisiinsa. Paleontologit yrittivät väittää vastaan luulöytöjen perusteella, että kyllä se olisi mahdollista ja todennäköistä, mutta turhaan. Eksaktin tieteen paavit pitivät päänsä ja paleontologit muuttivat näkemyksiään. Genetiikan voima oli niin murskaava. Nyt kun Pääbo ja kumppanit huomaavat tehneensä virheen, niin myöntävätkö he sen, ja sanovat, että sorry, te olitte oikeassa. Eivät! Pääbo taas vitsailee, että nyt kun he tekevät tämän mullistavan tutkimuksen, niin nämä paleontologit muistuttavat, että tätähän he yrittivät sanoa. Eikä Pääbo sano, että perskules, tosiaan oltiin väärässä. Kirja on myös hyvä kuvaus sekä tutkimusalojen välisestä kitkasta että tutkimuksen sisällä olevista jännitteistä. Jos jotain läytyy, kaikki täytyy miljoona kertaa tarkastaa, ettei heti tule kuraa niskaan. Tutkimuksen tekeminen keskittyy tähtituotteisiin! Koko ajan näkee, miten tiukasti rahoista taistellaan. Pääbon sankarikirja on yksi osoitus siitä, miten tutkimusta pitää tuotteistaa. Tällaisen tarinan jälkeen hänen tutkimusryhmänsä ja heidän tarpeensa ovat varmaan taas voimakkaammin huomioitu rahoitusta jaettaessa. Noh, tässä olen hieman ilkeällä tuulella, mutta se varmaan johtuu siitä, että korvani soi koko ajan.

Ymmärrän hyvin, että kirjan kiehtova osuus on sen kuvaaminen, miten hankalaa on vanhojen geneettisten materiaalien saaminen. Valsten kirjassa oli minusta hyvin selvitetty se, miten vähän materiaalia on saatavissa. Pääbon kirjassakin se tulee ilmi, muttei yhtä painokkaasti. Vanhojen luiden tutkijat tarkastelevat todella pieniä todistusaineistoja, ja niiden löytyminen on usein hyvin satunnaista, ja kiistanalaista. Pääbo yrittää hehkuttaa geneettistä salapoliisityötä, ja onnistuu osoittain. Lukija saa hyvin tarkan kuvauksen siitä, miten geenitutkimusta tehdään. Täytyy myöntää, että kuvaukset ja uudelleenkuvaukset, ja minä muoto ja välillä kaiken ympäröivän kuvaus rikkoi jännitettä ja teki teoksesta paikoitellen tylsän. Välillä tuntui, että kustannustoimittaja olisi voinut puuttua kaikkiin näihin seminaari yms. kuvauksiin tiukemmalla kädellä.

Kiinalaiset tutkijat vielä haraavat vastaan sitä näkemystä, että olemme kaikki lähtöisin Afrikasta. Lähi-idässä Afrikasta tulevat sekoittuivat neandertalilaisiin ja jatkoivat Eurooppaan, Aasiaan, Amerikoihin ja Tyynelle valtamerelle – ja sekoittuivat edelleen. Lounais-Kiinastakin on löytynyt mahdollisesti aiemmin tuntemattoman ihmislajin jäänteitä. Tutkimusten perusteella nämä elivät alueella samaan aikaan, kun nykyihmiset vaelsivat sinne. Onko heillä osansa geneettisessa ihmiskartastossa jäänee nähtäväksi? Lähi-idän kohtauspaikka nousee kerta toisensa jälkeen esille paljon voimakkaammin kuin Valstella. Tosin hän keskittyi kuvaamaan enemmän sitä, mitä oikeastaan neandertalialaisista tiedämme, Pääbo ei siitä niinkään piittaa. Sieltä täältä tosin nousee tiedonmurusia. Pääbon kirja on minusta hieman harhaanjohtava, sillä oikeastaan niin vähän saamme neandertalilaisista tietää, paloegenetiikasta enemmän.

Pääbo vai Valste?

Molemmissa kirjoissa on omat ansionsa. Jos haluaa tietää neandertalilaisista, lukija tarttuu Valsten kirjaan. Jos haluaa tietää paleogeneettisestä tutkimuksesta, lukija tarttuu Pääbon kirjaan. Tämä nyt vain on tapa sanoa, että molemmat kannattaa lukea. Luulen, että luen joskus Valsten kirjan uudestaan. Pääbon kirjasta en niinkään tiedä. Toisaalta se on myös hieno kertomus tiedonhalusta, ja siitä miten vaikeata oikeastaan tiedettä on tehdä. Kenties pääministerimme ja muiden soveltavan tieteen nopeita ihmemaailmoja haikailevien kannattaisi lukea Pööbon kirja senkin takia, että siinä todellakin sivu sivulta vuosien kuluessa näytetään, miten pitkiä tutkimusprosessit ovat, ja miten voidaan saada välillä hieman ristiriitaisiakin tuloksia ennen kuin ongelmat ratkeavat.

Toisaalta nämä tieteen ja tutkimuksen epäilijät eivät varmaan ymmärrä, miksi joitakin luupalasia täytyy analysoida, miksi meidän pitää tietää, eikä pelkästään soveltaa ja painaa tuotantolukuja nousuun.

Petri Pietiläinen, kirjakuski tapasi neandertalilaisia uudelleen

torstai 3. maaliskuuta 2016

Pamfletti kyseenalaistaa länsimaiset totuudet ja länsimaiset suomalaiset


Karim Maïchen Mitäs me länsimaalaiset! Suomi ja lännen käsite (Into, 2015) pisti silmään kirjastossa. Takakansi lupasi pureutumista niin suomalaisuuden peruspilareihin ja moninaisiin ajankohtaisiin kysymyksiin. Takakannestakin ymmärsi, että kysymyksessä lienee pamfletti. Sellainenhan tarkoittaa kiistakirjoitusta usein ajankohtaisesta ilmiöstä. Sellaisen kirjan pitää olla kriittinen ja kärkevä. Pamfletissa ei piilouduta muiden selän taakse vaan esitetään suoraan ja tiukasti omia mielipiteitä ja kannanottoja, ja kyllä siihen tämä kirja pystyykin.

Kirjoittaja määritellään takalievetekstissä suomalais-algerialaiseksi tutkijaksi ja toimittajaksi. Vakuudeksi kerrotaan, että hän on syntynyt ja kasvanut Helsingissä, ikään kuin tässä syntyperällä olisi jotain merkitystä. Taitaa olla niin, että pamfletin tehoa halutaan lisätä korostamalla, että tämä kirjoittaja tietää, mistä puhuu, onhan hän valmistunut yhteiskuntatieteiden maisteriksi Lapin yliopistosta. Nämä määritykset ovat sinänsä kiintoisia, sillä niillä luodaan odotushorisonttia lukijan mieleen.

Kohtuullisesti onnistunut pamfletti

Kirja kiinnosti. Pamfletin onnistumista ja epäonnistumista hankaloittaa usein valittu tyylilaji. Tässä on otettu hyvin hyökkäävä tyyli. Rasisteja ja kansallisuususkon kannattajia viedään kuin halpaa makkaraa. Välillä osoitetaan oppineisuutta heittelemällä ei-eurooppalaisten tiedemiesten ja kirjoittajien nimiä tyyliin ”Machiavellin Ruhtinas-teosta muistuttavat Chanakyan Arthashastra tai Nizam al-Mulukin Siasatnama? Ovatko he Aasian Machiavelleja vai onko Machiavelli Aasian Chanakya tai Nizam al-Muluk?” (162) Olisin toivonut, että kirjan kustannustoimittaja olisi sanonut, että tämä tyylilaji ei toimi. Pitäisi vähän avata, keitä he olivat, mitä kirjoittivat jne. Tosin tällainen kuuluu pamflettityyliin. Muistetaan vielä mainita yksipuolinen patriarkaalinen näkemys, että on unohdettu naistieteilijät muinaisista egyptiläisistä fyysikoista aina Marie Curiehen asti.

Sinänsä teksti on varsin kuranttia tavaraa, hieman hajanaisesti kerrottua. Monen vastaavan kirjan tavalla Maïche rakentaa niin historiassa kuin nykypäivässäkin kuvan siitä, mitä erilaisuuksia ”lännellä” voidaan keskusteluissa tarkoittaa. Lisäksi palataan siihen, että länsi rakentuu suhteessa aina siihen toiseen, me–muut. Tässä Maïche seuraa oppi-isiään. Hän tukeutuu lukuisiin auktoriteetteihin Stuart Hallista ja Edward Saidista alkaen. Kerta toisensa jälkeen kritisoidaan länsimaista ylimielisyyttä ja omahyväisyyttä sekä Maïchen itsensä että valittujen teoreetikkojen kautta. Länsi liittyy niin vahvasti esimerkiksi keskusteluun EU:sta, että kirjoittaja palaa tähän monia kertoja. Historiallinen, kolonialistinen, kulttuurinen ja taloudellinen valtarakenne puhkutaan nurin. Toistuvasti palataan siihen, että voiko länsimainen (jos sellaista onkaan) ihminen ymmärtää, arvostaa saati sitten kritisoida muita kulttuureita.

Hyvä että muistutetaan

Sinänsä rakennelma kestää ainakin yhden lukukerran. Toisaalta en taida olla tämän kirjan kohdeyleisöä, sillä niin monet Maïchen lähdetekstit ovat minun käsissä kuluneet. Maïchen kirja on silti tärkeä. Minua riivaa se, etten voinut lukea Jaakko Hämeen-Anttilan ja Jonathan Lyonsin kaltaisten tekijöiden teoksia esimerkiksi opiskellessani filosofiaa Jyväskylän yliopistossa. Nyt pahoittelee, että uskoi niin sokeasti esimerkiksi Bertrand Russelin ja kumppaneiden rakentamaa länsimaisen filosofian tai Gunnar Aspelin yleisen filosofian historiassa rakennettuja tarinoita kaiken saapumisesta antiikin maailmasta. Jotain muuta pitää hakata nykypäivän ihmisten päähän ja kunnolla. Maïchen kirja jatkaa Hämeen-Anttilan ja Lyonsin hengessä. Siitä sille kiitos.

Ja vielä suurempi kiitos monien suomalaisten tutkijoiden viime vuosien aikana kirjoissaan polemisoimasta ”Euroopan” käsitteestä, ja siitä, miten Suomi on viety sanoissa ja teoissa Eurooppaan ikään kuin se jollain lailla tekisi meistä parempia. Muutamissa kohdissa Maïche onnistuu osoittamaan kauniisti poliitikkojen, kirjailijoiden ja suomalaisten koulukirjojen tekstejä analysoimalla, miten meihin iskostetaan ajatus länsimaisesta paremmuudesta. Hyvä, että tätäkin puolta joku haluaa analysoida ja muistuttaa meitä kaikkia, miten eurooppalaisuus on kuviteltua, historiallista, ideologista ja poliittista. Länsimaisuuden esitykset historian opetuksessa pitäisi todellakin pistää uusiksi. Historiaa pitäisi nähdä laajemmin kuin omanapaisesti. Onneksi suomeksikin on jo nyt teoksia, joissa maailman kehitystä katsotaan toisella tavalla kuten esimerkiksi Jared Diamondin, Sven Lindqvistin monet teokset tai vaikkapa Felipe Fernándes-Armeston teos Millennium, toinen vuosituhat (1996).

Kun länsimaalaisia oikeutetusti suomitaan ylimielisyydestä, kolonialismista ja suoranaisesta rasismista, voi olla tyytyväinen. Hyvä, että asioista muistutetaan. Hyvä, että muistutetaan, ettei antiikin Kreikka ollut mikään alku ja juuri muuta kuin eräässä tarinassa, jota nyt on pitkään jo toitotettu. Hyvä, että muistutetaan, miten Intiassa keksityt muun muassa matemaattiset käsitteet siirtyivät Mesopotamian kautta Välimeren alueelle. Tai miten arabialainen tiede oli oikeastaan aivan maailmanhuippua satoja vuosia, ja samaan aikaan Euroopassa ei edes peseydytty vaan odotettiin Jumalan valtakunnan tuloa, siinä sivussa tapeltiin, juotiin, syötiin ja huorattiin. Mesopotamiaa ja Egyptiä kehutaan muutaman kerran suuresti, ja sitä, että roomalaisten numeroiden kanssa ei matematiikasta olisi tullut oikeastaan mitään, että taputetaan arabialaisille numeroille vai intialais-arabilaisiako ne ovat. Maailma oli globaali jo 6000 vuotta sitten, ajatukset kulkivat siinä missä ihmiset ja kauppatavaratkin.

Mukavaa, että Maïche pyyhkii nenät muun muassa sellaisilta suomalaisilta kulttuuri- ja tiedeheeroksilta kuin Matti Klinge, Ilkka Niiniluoto tai Johannes Salminen. Nämähän ovat osa sitä eurooppalaisuuden ja antiikin ihailijoiden kaartia, jotka omalta osaltaan ovat rakentaneet suurta tarinaa kuten valtaosa länsimaisen ajattelun suurista nimistä. Suuret heerokset voisi siirtää pölyttymään kaappiin, sulkea kaapin, eikä nostaa niitä jalustalle. Immanuel Katista alkaen kovin moni ajattelija on aina osaltaan aikansa lapsi, ja voi vaikkapa pitää länsimaista, valkoista keski-ikäistä miestä oikeasti parempana kuin ketään muuta, ovatpa nämä muut sitten naisia tai ei-länsimaalaisia. Silti hieman suurempaa analyyttisyyttä voisi osoittaa pamfletissakin.

Mitä olisi voinut tehdä lisää?

Kaikkiaan Maïche pyörittää virkistävästi omaa tarinaansa, jonka hän oikeastaan on voinut kirjoittaa vain ja ainoastaan täällä länsimaissa. Tarinaan olisi saanut paremman sävyn, jos hän ei olisi niin selkeästi ja tiukoilla argumentaatio- ja sanankäänteillä rakentanut olkitaloja puhkuttavaksi nurin. Muutama kirja olisi kenties kannattanut ottaa mukaan, mutta kenties niiden argumentaatiot eivät olisikaan kaatuneet niin helposti. Amin Maaloufin Maailma järkkyy: kun kulttuurimme uupuvat (2011) tuo hieman toisenlaisen näkemyksen siihen, mitä on olla länsimaalainen tai kenties pikemminkin mitä on kuulua tiettyyn humanistiseen traditioon. Siinä kahden kulttuurin kasvatti huutaa juuri niiden arvojen perään, joita Maïche hieman ironisoi. Maalouf puolustaa maahanmuuttoa, yhteistä matkallaoloa mutta erityisesti toiminnallista humanismia, joka irtautuisi juuri niistä perinteistä, joita Maïche kritisoi. Maailma on kulttuurien verkosto, mutta siinä voidaan ymmärtää ja arvostaa toisia. Mutta toisin kuin Maïche Maalouf osaa näyttää, miten tämä humanismi toimisi ilman sitä, että se olisi länsimainen poliittis-taloudellinen ase. Ai niin, ja Maalouf valitettavasti kuvaa nykyislamia aika ikävillä argumenteilla, ja osoittaa niiden todellisuutta sortumatta pahvikuvien kaatamiseen. Maïche olisi tarvinnut Maaloufia.

Sitten ymmärrän hyvin, että tällaiseen pamflettiin ei kuulu suuri tutkimuksellinen ote, mutta väitän, että kirjasta olisi tullut huomattavasti parempi, jos Maïche olisi jaksanut kahlata hieman problemaattisempia näkemyksiä länsimaista kuin länsimaisten tutkijoiden itsekriittistä arviointia tai Saidia, M’hammed Sabouria (tältäkin vain yksi suomennettu artikkeli) ja Franz Fanonia.

Akbar S. Ahmedin Postmodernism and Islam. Predicament and Promise (1992) ja Ziauddin Sardarin Postmodernism and the Other. The New Imperialism of Western Culture (1998) voisi vaikka aloittaa. Niissä länsimainen kulttuuri riisutaan (nyt kärjistän tietoisesti) ymmärtävin silmin kaikesta siitä omahyväisyydestä, viihteellisyydestä, älyllisestä epärehellisyydestä ja muusta kuonasta, mihin kyllä Maïchekin viittaa. Lisäksi hieman uudempikin teos olisi ollut tärkeä.  Mahmut Mutnamin teokseen The Politics of Writing Islam: Voicing Difference (2014) en ole itsekään ehtinyt tarttua, mutta vaikutti kiintoisalta. Kirjavinkkieni taustalla on se ajatus, ettei oikeastaan kannata liikaa puhua siitä, mitä länsi on tai ei ole, jos ei muista tuoda esille, mitä se on ”toisten” silmin nähtynä. Ruoskitaan vain itseämme, mutta älyllisesti kestävällä tavalla. Länsi ei ole tosiaankaan LÄNSI ilman Sardarin, Ahmedin ja Mutnamin kaltaisia länsimaissa asuvia ja yliopistossa opettavia tutkijoita. Tällainen pieni ironinen heitto näin lopuksi sallittakoon, sillä Maïchekin iskee kovaa, välillä ansaitusti, välillä turhan tarkoituksenhakuisesti.

Petri Pietiläinen, kirjakuski länsimaisissa tunnelmissa