Vain silmillä syödään – ajatuksia keittokirjoista koirille ja ihmisille, osa 2 ihmiset

Keittotaitoa ihmisille:

Hanna Sumari, Marjo Kauppila, Monna Pursiainen, Aino Mäkelä Välipalat. Virtaa superfoodeista (Readme.fi, 2015)

Vihermehut ja – smoothiet (Suom. aatos Nieminen. Gummerus, 2015)

Elina Jyväs Baking Instinct. Eleanora von Smöörin herkkujen aateliset (Tammi, 2014)

Kaisa Isotalo & Raija Kuittinen (toim.) Kotiruoka (Otava, 88.painos 2012, 1. painos 1908)

Carl Butlerin keittokirja (Suom. Kati Appelqvist. Gummerus, 1990, alkuteos 1974)

Helena Hallenberg & Irmeli Perho Ruokakulttuuri islamin maissa (Gaudeamus, 2010)

Ihmisten keittämistä en sentään ajatellut kommentoida tässä blogi-tekstissäni, vaikka vanha sanonta, että on sitä mitä syö, voisi fingerporilaisittain muuntua ahatukseksi, että mitä ihmisemmäksi haluaa ihmisenä tulla, niin sitä enemmän pitäisi ihmistä syödä. Noh, ajattelin kuitenkin pohtia hieman kasaa keittokirjoja. Ja ihmisille tarkoitetuista keittokirjoista voi sanoa saman kuin koirille tarkoitetuista kirjoista: visuaalinen panostus, kuvat ja estetiikka korostuvat nykyään hieman eri tavalla kuin aiemmin. Välillä tuntuu, että ruokakirjojen kauneuteen vaikkapa lahjaesineenä keskitytään enemmän kuin niiden käyttökelpoisuuteen keittiössä.
Aloitan siitä, että kirjastossa käteeni osui viimeisintä villityshuutoa oleva kirja Välipalat. Virtaa superfoodeista (2015). Kaunis kirja, ehdottomasti tätä viimeisintä keittokirjavillitystä parhaimmillaan. Kuvat ovat mietittyjä ja aseteltuja kuin vanhoissa asetelmissa. Kuvien taustat mietittynä viimeisen päälle. Erityisesti ihastuin parvekkeen kaiteelle aalto-lasiin aseteltuun avokadosmoothie-kuvaan. Tätä kirjaa tekee mieli selata ja selata. Pidin myös siitä, miten ilmavasti reseptit oli laitettu aukeamalle kuvan kanssa. Ja kun sivuja on vain 167 tai jotain sinnepäin, ei niitä reseptejä kovin paljon tarvitse yhteen kirjaan uhrata, voi helposti tehdä muutaman lisää. Moniakin nykykirjoja voi repostella samalla lailla. Tästä kirjasta nyt kuitenkin pidin ja voisin jopa sen ostaakin keittokirjahyllyymme, jos siellä olisi tilaa ja jos blenderimme ei olisi sanonut sopimusta irti.

Kaikkinensa minua potuttaa se, että nykyään keittiössä pitäisi olla ainakin sauvasekoitin, blenderi (eikä mikään tavallinen näytä riittävän vaan pitäisi olla sellainen blenderi, että se sopii järeisiinkin hommiin, kutsutaanko sitä sitten kuitenkin tehosekoittimeksi) ja monitoimikone. Sitten kun vielä aina pitää olla kahvinkeitin ja mikroaaltouuni, niin ei ne kaikki meidän keittiöön mahdu. Ja ees-taas-ees-taas kaappiin ja takaisin roudaaminen tarkoittaa jossain vaiheessa varmuudella sitä, ettei homma pelitä vaan pelit ja pensselit jää kaapin kätköihin, sinne missä monilla on se leipäkone ja jäätelökone puhumattakaan niistä eksoottisimmista vempaimista.

Kävin kaupassa ja ostin repullisen resepteihin tarvittavia ”superfoodeja”, tosin niin paljon niitä eri reseptivaihtoehdoissa oli, ettei reppu riittänyt, joten jätin osan suosiolla kauppaan. Välipala-kirjassa miellyttävästi esitellään alussa näitä eri ”superfoodaineksia”, mistä osiosta pidin paljon. Sitten toimeen.
Valmistin energiapatukoita taateleista, cashewpähkinöistä, karpaloista, kookosöljystä, maapähkinävoista ja kalaharinsuolasta. Vähän erinäköistä tuli kuin kirjan kuvassa. Blenderillämme homma oli todella hankala, enkä voi sitä suositella. Olisi pitänyt varmaan olla se monitoimikone, mitä talossamme ei ole, jos minua ja vaimoani ei sellaisiksi määritellä. Ja maku? Noh, koehenkilöt pitivät patukoita ihastuttavina mutta itse en innostunut, en etenkään, kun niitä tuli niin paljon, että olisi pitänyt syödä joka päivä parisen ainakin viikon ajan. Loput kolme heitettiin roskiin, eikä uusia hevillä tehdä.
Entäs hunaja-kookospähkinät pähkinäsekoituksesta, hunajasta, ruususuolasta ja kookoshiutaleista. Valitettavasti hyvä maku ei minusta korvannut tekemisen vaivaa, joten sekin jäi sitten yhden kerran kokeiluksi. Saman kohtalon kokivat myslipatukat (joita on vielä kahden viikonkin jälkeen keittiössä turhaan tarjolla), joihin tuli kaurahiutaleita, mysliä, banaania, kookosöljyä, maapähkinävoita ja hunajaa. Ja sama ilmiö myös nokkosnököissä. Kyse ei ole siis siitä, etteikö pysty tekemään terveellistä superfood-välipalaa vaan siitä, ettei tekemisen vaiva maistu suussani tarpeeksi hyvältä. Tämä lienee ongelmani kaiken ruoanlaiton suhteen: haluan hyvää ilman liiallista vaivaa.

Koska laiskuus siis määrittelee liikaa ruoanlaittoani, niin käännyin välipala-kirjan runsaaseen smoothie-osastoon. Täällä blenderi on oiva väline, ja itse asiassa kaikki edelliset olivat varmaan olleet mukavampia tehdä, jos taloudessamme olisi monitoimikone, sillä blenderin kanssa hommasta tuli tuhraamista. Avokado- ja muut smoothiet ovat mainiota tässä kirjassa mutta samalla kirjan hyödyllisyysarvo (ostokohteena) laskee, koska näitähän erilaisia versioita pystyy niin helposti itse tekemään, koska aineksia voi vain heitellä sekaisin, ja sitten joko maitoa, mantelimaitoa tai vichyvettä sekaan, miten kukin haluaa.

Makeita välipaloja en kokeillut. Erilaisia suolaisia välipaloja kokeilin kuten oliivi-tattarileipä (tomaattia, tattarijauhoa, öljyä, suolaa. mustapippuria, oliiveja, kvinoaa), mikä itse asiassa oli mainio tapa syödä muuten itselleni vierasta tattaria (no, blineissä menee), ja muutamat levitteet, joihin en ihastunut, koska niissä taas vaiva ei kohdannut makua.
Pitkän kirjoituksen lopputulos tästä kirjasta: Mielenkiintoinen ja kenties ostan, jos alennusmyynneissä kohtaamme sopivan paksun lompakon välityksellä.

Ja kun superfoodeihin ja terveysruokiin olin hurahtanut, niin ei ollut ihme, että samalla kirjastovisiitillä tarttui mukaan kirja nimeltä Vihermehut ja – smoothiet (2015). Tästä kirjasta on tullut kokeiltua moniakin reseptejä, koska pihassamme sattuu olemaan liikaa lehtikaalia, salaatteja ja muita niin terveelliseksi määriteltyjä viheraineita. Tästä kirjasta täytyy sanoa, että tässä käännöskirjassa on minua kammottava ja ällöttävä tekovihervärimaailma ja loistavasti minulle melkein lukukelvoton taitto. Sitä paitsi ohjeissa puhutaan minulle käsittämättömistä vihervihanneksista kuten sidesalaatista (tottahan se googlesta löytyi) ja muistakin aineksista, joita tavallisessa S-marketissakaan ei ole, enkä jaksa jokaista googlata, että mikäs tämä kummallisuus siten onkaan. Hyviä terveellisiä juttuja sain aikaan mutta kirjana lukukokemus oli niin vastenmielinen, että haluaisin saada tämän kirjan ilmaiseksi, eikä sekään olisi tarpeen, koska hetkeksi lainaamalla ja pläräämällä saa käsityksen, miten näitä tehdään, eikä sen jälkeen kirjaa todellakaan tarvitse ottaa silmien nähtäväksi tuottamaan henkistä pahoinvointia.
Hassua sinänsä, että kirjan reseptit ovat pääsääntöisesti maukkaita ja hyvinvointia edistäviä mutta kirjan ulkonäkö oksettaa. Tosin vain meillä, kenties jonkun mielestä kirja on reippaan ja terveellisen näköinen. Toivon, ettei tämän kirjan ulkonäkö muutu keittokirjoissa miksikään muodiksi, koska sen jälkeen joudun pakenemaan netin reseptimaailmaan. Mutta onneksi kaikki eivät ole samasta muotista, eivät edes keittokirjat.

Kun keittokirjasta tulee kaunis esine
Baking Instinct. Eleanora von Smöörin herkkujen aateliset on juuri sitä, mitä keittokirja parhaimmillaan ja minusta pahimmillaan voi olla eli kaunis turha esine. Ymmärrän ja itse asiassa tsemppaan tekijän, Elina Jyväksen, ideaa. Hän on luonut fiktiivisen aatelisnaisen, joka rakastaa herkkuja, vastustamattomia lumoavia erikoisia herkkuja. Kirjassa on ääritaiteellinen ruokakuvitus, missä minusta mennään jo siihen, etteivät reseptit sinänsä kiinnosta vaan kirjassa kerrotut tarinat ja kuvat, ylikauniit kuvat, joissa ruokakaan ei enää ole tärkeintä vaan taiteellinen vaikutelma. Sinänsä reseptit on laadittu taidokkaasti ja valmistusohjeet ovat yksityiskohtaiset. Näin ohimennen jossain nettisivulla jonkun valmistaneen yhden ohjeen mukaisen herkun. Taisi moittia siinä jotain puutetta reseptissä mutta minulle tätä ongelmaa ei tule, koska tätä kirjaa aion käyttää vain visuaaliseen nautiskeluun, enkä keittotaidon harrastamiseen.
Tai itse asiassa nyt valehtelen, sillä sain kirjasta innostuksen kokeilla laventelia leivonnassa. Kirjassa on kaksikin laventelia sisältävää ohjetta, joista kumpikaan ei suussani napsannut mitään tarvetta. Itse laventeli sen sijaan sai minut etsimään laventelileivonnaisten ohjeita netistä ja löysin mainion ohjeen laventeli-mantelikakusta. Tätä kokeilin ja täytyy myöntää, että ihanalta maistui kakku suussamme. Aion tehdä vastaavan kakun heti, kun seuraavan kerran vieraita odotamme.
Näin ollen jouduin hieman perääntymään siitä ajatuksestani, että keittokirjaa pitää käyttää eikä pelkästään katsella. Kenties vaimoni on sittenkin oikeassa, kun hän sanoo, että kirjoja selailemalla voi saada inspiraatiota ja ideoita ruoanlaittoon.

”Rumien” kuvien kirjat

Minulle keittokirjat olivat lapsuuden kodin tärkeitä esineitä mutta nämä kirjat kuten klassinen Kotiruoka (2012/1908) eivät olleet katselukirjoja vaan työkirjoja, niiden avulla tehtiin välillä jotain muuta kuin peruskotiruokaa. Meillä on edelleen kotona parikin vastaavaa kirjaa, joista pääsääntöisesti teen paljon enemmän kuin mistään muusta kirjasta. Mitä lähemmäs nykyaikaa painokset (ja versiot) tulevat niin sitä enemmän niissä on kuvia, joita en katsele, en halua enkä tarvitse visuaalisia virikkeitä. Kunnon vanhasta lapsuuden keittokirjasta menen suoraan hakemistoon ja otan sieltä tarvitsemani sivun. Näitä kirjoja ei selailla samalla tavalla kuin visuaalisuuteen panostavia kuvakirjoja. Nämä kirjat tosiaankin kuluvat käytössä. Ne ovat likaisia (ruoka-ainetahroja), irtosivuisia ja jopa palaneita (on jonkun päälle joutunut hätätilanteessa laittamaan kuuman peltilevyn tai vahingossa kirja on laskettu kuuman keittolevyn päälle, mutta sellaiset palovammat vain korostavat keittokirjan arvoa).
Ääriesimerkki paljon jossain vaiheessa käyttämästäni ”rumasta” keittokirjasta on Carl Butlerin keittokirja (1990). Ostin sen joskus kirja-alesta ja päätin vain tehdä siitä kaikenlaista. Kirjan kuvat ovat suorastaan nykykuvitukseen verrattuna luotaantyöntäviä mutta ruotsalaisen mestarikokin ohjeet sen maukkaampia. Laskin tuossa, että olen kokeillut 15 eri reseptiä, joista parista on tullut sellaisia, että teen niitä vielä nykyäänkin kirjaan katsomatta. Tosin hieman mukaillen sen suhteen, mitä nyt sattuu raaka-aineita olemaan. Vieläkään en ole valmis kirjasta luopumaan, vaikka myöntää täytyy, että sen tunkkaiset ja tummat kuvat eivät kiihota ruokahalua.
Täydellinen keittokirja minulle
Jokainen voi mielessään mitä vastaisi, jos joku tivaisi mielipidettä tällaisesta, että mikä olisi juuri hänelle sopiva täydellinen keittokirja. Oikea vastaus ei olisi se lapsuuden keittokirja vaan aivan jotain muuta
Itse rakastan ja arvostan Helena Hallenbergin & Irmeli Perhon teosta Ruokakulttuuri islamin maissa (Gaudeamus, 2010). Minusta on lumoavaa lukea tarkkaa, taattua ja mielenkiintoista tietoa islamilaisesta ruokakulttuurista, sen raaka-aineista lähtien. Kirjassa kerrotaan niin islamin käsityksestä siitä, mitä ravinnon pitää sisältää kuin siitä, mitä ovat heidän ruokamääräyksensä. Kaikki käydään lävitse erilaisista laajan alueen ruokakulttuurin historiasta, ruoka-aineiden käytöstä ja eri alueiden erityispiirteistä aina nautintoaineisiin asti. Valtava määrä tietoa, joka on vetävästi kirjoitettua asiaproosaa. Lopuksi on suuri määrä eri alueilta tulevia käyttökelpoisia reseptejä. Täydellinen ruoka- ja kulttuuriopas.
Vaikka välillä on tuntunut, että kulttuurihistoria vetää minua lukijana liialtikin puoleensa, niin myönnän, että olemme kokeilleet useitakin reseptejä. Tämän kirjan ansiona moniin muihin turkkilaisen tai marokkolaisen tai muun alueen ruokakuvakirjoihin on myös se, että siinä keskitytään aika perinteisiin resepteihin. Monissa hyllyssämme lovissa islamilaiselta alueelta olevissa ruokakirjoissa painotus on erikoisuudessa ja suuressa kulinaarisessa (ja visuaalisessa) nautinnossa. Niiden reseptit ovat monimutkaisia, hankalia ja sisältävät paljon vaikeasti hankittavia aineksia, eli yhdessä lauseessa painottaen: ne ovat minusta käyttökelvottomia ja kelpaavat vain fiilistelyyn. Hallenbergin ja Perhon kirjan reseptit sen sijaan kutsuvat kokeilemaan, tutustumaan islamin maiden ruokaperinteeseen. Lisäksi minulle ainakin tuottaa valtavaa tyydytystä lukea kaikesta tuosta perinteestä. Näin tiedän, mitä syön ja miksi, miten kyseinen ruoka on syntynyt ja miksi sitä esimerkiksi suositaan tietyissä maissa eikä niinkään toisissa.
Odotan sitä päivää jolloin joku tekisi samanlaisen ruokakulttuurikirjan suomalaisesta ruokahistoriasta. Vielä sellaista ei ole eteeni tullut. Ottakoon joku kopin, jos innostuu.

Petri Pietiläinen, kirjakuski ruokakulttuurin lumoissa

Koirien perässä McCarthyn romaaneissa

Cormac McCarthy Kaikki kauniit hevoset (Suom. Kaijamari Sivill. WSOY, 2014),

Matka toiseen maailmaan (Suom. Erkki Jukarainen. WSOY, 1995)

ja vähän kenties myös

Veren ääriin eli Lännen punainen ilta (Suom. Kaijamari Sivill. WSOY, 2012)

Ihastelen ja pelkään Kotkan pääkirjaston ”tyrkkyhyllyjä” tai ”tarttumispaikkoja”, eli niitä häkkyröitä, joissa uutuudet odottavat tai ne kirjat, joita kirjasto ”suosittelee”. Niistä tarttuu niin paljon hyviä kirjoja mukaan ettei paremmasta väliä. Amerikkalaisen Cormac McCarthyn kirjat ovat minulle tällaisia. Tai tuo nyt ei ihan täydellinen totuus ole. Tunnustan, että nähtyäni elokuvasovituksen Tiestä (elokuva 2009, alkuteos 2006, suomennos 2009) tartuin myös vanhana scifi-friikkinä hänen romaaniinsa. Luin sen ja myönnettäköön, että pidin sitä huomattavasti vaikuttavampana kuin elokuvaa, mikä ei liene yllätys kenellekään kirjojen ystävälle. Jäi suuhun maku, että voisihan tätä herraa lukea lisääkin, mutta siihen se jäi vuosiksi.

Vuonna 2012 olin keskellä koirien historiaa. Uutuushyllystä tarttui käteeni Veren ääriin (2012), ja nautin siitä suunnattomasti, etenkin, koska koirat haukkuivat niin julmetusti kirjassa. Mutta se kerronta, voi että sitä kerrontaa, sitä runoutta, sitä nautintoa, kun lukee ja sulkee silmänsä ja kaiken näkee ja tuntee edelleen kuin kirjassa.

En sitten kuitenkaan käyttänyt McCarthyä Koirien maailmanhistoriassani (SKS, 2013). Kaikkea ei vain voi tunkea yhteen kirjaan vaikka haluaisikin, tai sitten pitää tehdä omakustanne, jossa itse saa päättää kuinka hienon tai huonon teoksen julkaisee. Jäi nurkassa lymyilevä tarve lukea lisää ja vielä lisää. Muutaman kerran olen Helsingin Akateemisessa pidellyt McCarthyä englanniksi käsissäni mutta järki on voittanut; ei voi kaikkea lukea, koska aika vain ei riitä vaikka kuin venyttäisi sekunteja.

Sain tyydytettyä McCarthy fetissini sillä, että ostin kirjaston poistomyynnistä muistaakseni viime vuonna Matkan toiseen maailmaan (1995). Pistin sen hyllyyn tyydytyksen väristyksiä sisässäni. Nyt olisi kotonakin yksi McCarthy, jos lukemishimo valtaisi sietämättömällä vimmalla joskus yön pimeinä – ja sinne se unohtui muiden lukemattomien kirjojen joukkoon.

Kunnes! Kesällä 2015 kirjastossa törmäsin ”suositellaan”-hyllyssä Rajatrilogian ensimmäiseen osaan (Matka toiseen maailmaan on sen toinen osa, kolmatta ei ole vielä suomennettukaan) Kaikki kauniit hevoset (2014), ja sitten minua vietiin.

Keppihevosena koirat ja kissat

Tartuin ”hevoskirjaan” tarralappukasan kanssa. Laputin lukemastani uskollisesti valtavat määrät viittauksia koiriin, eikä tästä nyt niitä kissoja löytynyt. Tuttua kerrontaa tämä kirja nyt oli. Tässä 16-vuotias John Grady lähtee karkuteille kaverinsa Rawlinsin kanssa. Määränpäänä Meksiko. Heitä ajaa selittämätön tarve olla jossain muualla kuin kotona, tosin äiti myy isoisän kuoleman jälkeen Gradyn kotitilan, eikä äidin ja pojan suhde ole kovinkaan hyvä. Isä ja äiti ovat eronneet. Äiti tähtää näyttelijäksi ja isä on kuolemassa, tai jonkinlaisessa stagnaation tilassa. Poikien mukaan matkaan tarttuu heille tuntematon kolmas poika, Jimmy Blevins. Ja kaikkea, todellakin kaikkea jopa meksikolaiseen vankilaan tutustumista tapahtuu. Keskeiset osat kirjasta kuluvat kuitenkin satulassa ja matkalla.

Pojat kohtaavat Meksikossa roistoja ja ahneita ihmisiä mutta pääasiassa maan hiljaisia, tavallisia elämäänsä tarrautuneita köyhiä ihmisiä. Kolmas poika aiheuttaa hankaluuksia, liian hyvät hevoset aiheuttavat hankaluuksia, rakkaus aiheuttaa erityisesti hankaluuksia mutta ihmisen suhde hevoseen pysyy. Tarinasta löytyy kaikki – jopa ne koirat.

McCarthyn kirjoissa koirat ovat läsnä enemmän kuin kissat. Veren ääressä ihastelin tapaa, jolla hän rakentaa ihmisläsnäoloa, koteja, rancheja, kyliä ja kaupunkeja, koirien haukkumisesta. Kun kulkija lähestyy asutusta, ne ovat koirat, jotka häntä tervehtivät, ja niitä on kaikkialla niin kuin pitääkin olla. Koiralliseen paikkaan on hankala tulla tai poistua ilman kunnon rähinää.

”Koirien haukkua alkoi kuulua pitkin kylää. Syttyi valo.” (Kaikki kauniit hevoset, 95)

McCarthy olisi täysin samaa mieltä kuin aikoinaan suomalaiset olivat siitä, että koiraton talo on turvaton talo. Koiran tehtävä on haukkua, räksyttää ja varottaa. Tosin samalla tavalla kuin suomalaisessa kansanperinteessä (katso jos haluat kirjani Koirien Suomi, SKS, 2014) koiran tehtävänä on haukkua kaikki vieraat, vaaralliset ja ystävälliset vieraat. Vasta koiran omistaja päättää, kumpi vieras sitten hänen silmissään onkaan.

Kaikki kauniit hevoset -kirjassa koira on useimmiten koira, se vahtikoira. Tosin rikkaan maanomistajan, jonka tyttäreen päähenkilö Grady kohtalokkaasti rakastuu ja saa vastarakkautta, luona on myös rotukoiria, vinttikoiria. Muutamassa kohdassa mainitaan myös erilaiset koirat, erilaiset rotukoirien ja piskien rodulliset sekoitukset, mutta pääasiassa koiran tehtävä on toivottaa matkalaiset tervetulleiksi ja saattaa heidät matkaansa.

”Koira seurasi heitä jonkin matkaa ja pysähtyi sitten katsomaan heidän peräänsä.” (Kaikki kauniit hevoset, 65)

Koirien haukun ja muun käyttäytymisen avulla rakennetaan hetkittäisiä tunnelmia, pysyvää tunnelmaa ja viipyileviä merkityksiä. Yössä salaa kulkevat kuulevat, miten kaukaa kuuluu koirien haukku, mutta rakastavaiset ovat turvassa toistensa kanssa. Haukku on kaukana, eikä kukaan, eivät edes koirat voi heitä nähdä. Kaikesta näkee, että kirjailija haluaa saada lukijansa tarttumaan jokaisen lauseen muodostamaan tunnelmaan, lukijan pitää oppia lukemaan tekstin koiria tarkemmin kuin mitään muuta. Toisaalta tämä on minun tulkintani McCarthyn tarinoista.

Tulkinta vahvistuu ja itse asiassa voimistuu, jos lukee Rajatrilogian toisen osan eli Matkan toiseen maailmaan (1995), koska siinä vasta niitä koiria ja lisää koiria sitten onkin. Keskeinen päähenkilö Billy Parham vangitsee Meksikosta tulleen suden ja lähtee omista syistään viemään sitä takaisin kotiinsa Meksikon vuorille, eikä surmaa sitä. Suden kanssa kulkiessaan niitä koiria ja haukkuja riittää. Meksikossa susi viedään häneltä ja pakotetaan taistelemaan areenalla koiria vastaan. Suden ja myöhemmin Billyn ja hänen veljensä Boydin kohtalot kiteyttävät McCarthyn runollista mutta surullista näkemystä maailmastamme. Suden kohtalo rikkaan miehen haciendalla on hyytyvää luettavaa, sillä suden luontainen villeys ei kestä vertailussa ihmisen luonnottoman julmuuden kanssa. Kun Billy menee ja ampuu suden päähän armonlaukauksen, niin kerronnan tiiviys kylmää. Melkein odottaa toista armonlaukausta Billyn päähän. Billy ostaa kiväärillään suden ruumiin ja käy hautaamassa sen niille vuorille, minne hän ajatteli tiineenä olleen naarassuden alunperinkin vievänsä. Myöhemmin kuvio toistuu, kun Billy varastaa veljensä ruumiin haudasta ja vie sen takaisin Yhdysvaltoihin, omaan maahan.

Ja veljesten matkalla on heidän koiransa, tai enemmän se oli Boydin kuin Billyn koira, ei mikään hyvä vahtikoira, koska se ei haukkunut, kun rosvot tulivat veljesten kotitaloon ja tappoivat heidän äitinsä ja isänsä. Koiralta he leikkasivat kurkun auki. Koira jäi henkiin mutta äänettömänä. Veljekset vitsailevatkin siitä hellästi, että mitäs tekemistä oikeasti on koiralla, joka ei hauku, ei se enää ole mitenkään hyödyllinen, se on ikään kuin menettänyt oikeutensa olla koira, mutta niinhän tässä maailmassa McCarthyn kirjoissa suurin osa ihmisistä on menettänyt oikeutensa kutsua itseään ihmisiksi tai joku katsoo heitä ikään kuin he eivät olisi enää ihmisiä.

Koira on silti veljesten äänetön matkakumppani, kun pojat lähtevät hakemaan rosvojen viemiä hevosia Meksikosta. McCarthy pitää hitaasti polveilevista matkoista, jotka todellisuudessa eivät kulje vain Yhdysvaltojen ja Meksikon välillä vaan kaukaisiin ajatuksiin, historiaan, filosofiaan, ikään kuin tähtiin, toisiin maailmoihin todellakin. Voi sitä koirien rähäkkää tällä poikien vaarallisella matkalla. Kun matkaajilla on mukanaan oma koira, silloin tuntemattomien paikkojen koirat ne vaan räjähtävät elämään. Hieman liioitellen voi sanoa, että veljesten ja koiran yhteisellä matkalla ei löydy aukeamaa ilman koiraa. McCarthy muistaa aina kertoa sen, mitä koira tekee aivan vastaavalla tavalla kuin sen, mitä Boyd tekee. Billy on kuitenkin se päähenkilö, tai tärkein päähenkilöistä, jonka kautta maailma kiertyy, jonka silmien kautta maailma tunnistautuu kaikessa monimutkaisuudessaan.

Ja ne kissat? Matka toiseen maailmaan -teoksessa on joissakin paikoissa kissoja. Kissanystäviä hyytää kohtaus, missä pojat pohdiskelevat tacoja syödessään, mitä niiden sisällä mahtoikaan olla. He kiusottelevat aivan vakavissaan toisiaan siitä, että niiden sisällä oli kissaa.

Billy toteaa veljelleen, että taatusti oli kissaa: ”Näitkö miten tuo koira katseli sinua?” (Matka toiseen maailmaan, 287)

Kissojen syöminen olisi aivan loogista, koska kuumilla kaduilla tai edes varjoissakaan ei näy yhtään kissaa. Vaikka kumpikaan veljeksistä ei söisi kissaa, niin Billy pohtii, että voisi sittenkin syödä kissaa, jos olisi tarpeeksi nälkäinen. Pelkän ajatuksen myönteinen pohtiminen kuvaa sitä, miten nämä veljekset ovat maailman kurjuudessa kylvetty.

Aiemmin yksin Meksikossa käydessään Billy oli autiossa kylässä tavannut entisen papin ja nykyisen erakon, joka asusteli kissojen kanssa yksin kylässä. Kissa näkyy molempien kirjojen (Kaikki kauniit hevoset -teoksessa pojat työskentelevät rikkaan miehen ranchilla, ja siellä on kissoja, kissoja ja jonkin verran lisää kissoja, mutta sisätiloissa isännän suuressa talossa) sivuilla kodin olentona, ne tulevat ja menevät ja saapuvat erityisesti sinä hetkenä, jolloin esimerkiksi teurasjätteitä olisi tarjolla, mutta aina kissa on kodin piirissä. Kissaa ei kertaakaan esitetä edes ajatuksen tasolla hyödyllisenä olentona, joka pyydystää jyrsijöitä. Sen sijaan koiran rooli vaihtelee ystävästä makaaberin väkivallan symboliksi. Kun kuvataan sitä, miten kylässä armeijan suorittaman joukkomurhan jälkeen niin kuolleiden naispuoliset omaiset (kylän miehet on kaikki tapettu) kastavat nenäliinojaan ja kangassuikaleita kuolleiden vereen, ja miten sen jälkeen tulevat koirat, jotka syövät hiekan sekaisen veren maasta, silloin lukijaa hyytää, silloin koira on kammottava mutta pääasiassa koira on aivan ehdottomasti ihmistä parempi, tosin jää suden jälkeen. Koira nyt sentään on ihmisen pilaama – susi nousee tähtien rinnalle kauneudessaan.

McCarthyn kerrontatyylistä

Täytyy myöntää, että rakastan tapaa, jolla tämä kirjailija rakentaa tarinansa. Erityisesti nautin hänen kerrontatyylistään, lyhyistä toteavista lauseista, lyhyistä vuoropuheluista, joita rikkoo pitkät filosofiset tai pelkästään elämää tihkuvat tai todellisuudessa elää virtaavat tarinat. Tämä kirjailija luo myös maiseman, kosmisen hetken ihmisen ja maailman, ihmisen ja luonnon, ihmisen ja ihmisen välille. Purskahtaa melkein itkuun kun lukee vaikkapa seuraavan kohdan: ”Vanhan kuun viimeinen ohut kynsilastu roikkui lännessä kaukaisten vuorten yllä. Venus oli siirtynyt pois. Pimeys toi harsomaisen tähtitungoksen. Hän ei pystynyt kuvittelemaan mitä varten niitä oli niin monta.” (Matka toiseen maailmaan, 304)

Ja kaikista kirjoista voisi siteerata, vaikka kuinka monta kohtaa, itse asiassa voisi siteerata vaikka kaikki kohdat. Lukijan pitää uskaltaa viipyä tämän kirjailijan tarinoissa, pohtia ja pohtia – ja kertoa kenties oma tarina jollekin pimeällä tiellä vastaantulevalle ihmiselle, jonka kanssa istutaan hetki, syödään, poltetaan tai vain hengähdetään vaihtamassa keskenään maailman tarinoita.

McCarthyn kirjoissa elää todellakin kahden vaihtoehdon todellisuus: toisessa on valhe ja toisessa kuolema, mikä tekee valheen normaalista vastakohdasta eli totuudesta kuoleman.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka näkee unta tähtitaivaan alla nukkumisesta sekä kissoja ja koiria sisältävistä unista ja tähtimaailmoista, joissa kissat ja koirat elävät ilman ihmisiä kaikessa kissuudessaan ja koiruudessaan

Sukellus Itämeren alueen hulluihin ja ihaniin ajatuksiin – ja merelliseen todellisuuteen

Mikko Huhtamies Pohjolan Atlantis. Uskomattomia ideoita Itämerellä (John Nurmisen Säätiö, 2014)

Monet John Nurmisen Säätiön julkaisemat kirjat ovat kuluneet käsissäni. Niitä yhdistävät luonnollisesti sekä merelliset aiheet että erityisesti valtava visuaalinen kauneus. Onhan kovin luonnollista, että sellaisen määrän kartta- ja muuta historiallista materiaalia omistava säätiö panostaa kirjoissa visuaaliseen kauneuteen. Tosin harmittavana seurauksena kirjojen hinnat tuppaavat nousemaan kalliiksi.

Helsingin yliopiston Pohjoismaiden historian dosentin Mikko Huhtamiehen Itämeren alueen merelliseen historiaan keskittyvä Pohjolan Atlantis on kaikkien historiasta kiinnostuneiden kyllä pakko lukea ja suurennuslasilla. Ai, että miksi sitä suurennuslasia tarvitaan, onko präntti niin pientä? Ei suinkaan, sillä Huhtamiehen präntti on äärimmäisen sujuvaa ja lukukelpoista, välillä sitä lukee kuin parastakin dekkaria. Suurennuslasia tarvitaan, että pystyy tarpeeksi ihastelemaan kaikkia kirjassa julkaistuja karttoja niin merialueista kuin kaupungeistakin, alusten piirustuksia ja vanhojen kirjojen kuvitusta. Aivan kaunista ja uskomatonta. Osa kirjan kuvituksesta on luonnollisesti Suomessa ennen julkaisematonta. Välillä melkeinpä ihastelee niitä, ja unohtaa lukea tarinat.

Mitä nämä Huhtamiehen ”jutut” oikein ovat? Toisiinsa Itämeren kautta punoutuvia artikkeleita vai kaikkea vaan, mikä nyt häntä sattuu kiinnostamaan. En tiedä, enkä välitä tietää mutta aivan yhtä hauskaa oli lukea perustiedot niin Olaus Magnuksen aluetta kuvaavasta Carta Marinastaan (1539), Itämeren ja erityisesti Ruotsin yhdistämisestä muinaiseen Atlantikseen kuin erilaisia kuvauksia menneisyyden meriteollisuuden yksityiskohdista kuten kaleerilaivaston rakentamisesta tai ulkosaaristossa asuneiden ihmisten työstä ja toimesta muun muassa salakuljetuksen parissa. Monet tarinat olivat tietysti paljon asiasta lukeneelle jo tuttua tekstiä, mutta vähät siitä. Täytyy myöntää, että Huhtamies kirjoittaa paljon vetävämmin kuin esimerkiksi Yrjö Kaukiainen Rantarosvojen saaristossa (2006). Aina eivät asiat ole niin kuin ne kuivina voidaan ottaa vaan pieni kosteus ja värikkyys voivat lennättää tosiot lentoon.

Kirjassa kaikki on kiintoisaa mutta kaiken keskeltä minun mielestäni vaikuttavimmaksi tarinaksi nousi ”Sukelluskoneilla Atlantikseen”. Tässä Huhtamies kertoo kiehtovasti sekä sukellustekniikan (sukelluslaitteet ja -veneet) yleisestä kehityksestä että 1700-luvulla tehdystä Ö 116 -pienoismallista. Tätä säilytetään Karlskronan Merimuseossa.  Kyseessä lienee maailman vanhin sukellusveneen pienoismalli, jota ei Huhtamiehen mukaan alan julkaisuissakaan kunnolla tunneta. Kirja loppuu tähän kiehtovaan ajatukseen siitä, että alus olisi voitu jopa rakentaakin Ruotsinsalmen meritaistelun aikoihin (1790).

Kirjasta ei siis kenties löydykään Atlantista Itämereltä mutta valtavasti tietoa, mielikuvitusta kiihottavia tarinoita ja visioita, todellinen mielikuvituksen Atlantis, joka on vellonut Itämerellämme kuin mieletön myrsky.

Petri Pietiläinen, kirjakuski sukelsi uskomattomien merellisten ajatusten Itämereen