Kissojen jäljillä skandinaavisessa jumaltarustossa

Odinnin ratsu. Skandinaaviset jumaltarut (Toim. ja suom. Anni Sumari. Like, 2007)

Lähdin etsimään skandinaavista rakkaudenjumalatar Freyjaa, siis häntä, joka liikkuu kissojen vetämillä vaunuilla ja joka yhdistetään eri lähteissä niin kullanhimoon kuin löyhään moraaliinkin. Miehenkipeäksi ja melkoisen huoramaiseksi näissäkin tarinoissa tämä jumalatar kuvaillaan. Ihailemani Eddan jumal- ja sankarirunot (Suom. Aale Tynni, WSOY, 1982 ja 1980) ei tuonut helpotusta. Päädyin Anni Sumarin suomentamaan ja mukailemaan kokonaisuuteen skandinaavisista jumaltaruista. Ja ainahan minä näihin rakastun, kiitos taas kääntäjän ja julkaisijan.

Minusta on käsittämättömän hienoa lukea näitä vanhoja taruja. Niissä hehkuu hengen aurinko ja jokapäiväinen julmuus, eikä niissä ole useinkaan muuta kuin miehistä maailmaa.

Miksi Loki ihastuttaa?

Tunnustan syyllisyyteni siitä, että kaikista näiden tarujen henkilöistä ihastuttavin on Loki. Hän on jumala, jättiläinen, muodonmuuttuja ja tuhoaja. Hän häpäisee jumalia, venkoilee, pettää ja pahastuu. Kaikenkaikkiaan ei pelkästään tricksterhahmo vaan suorastaan inhimillinen. Sumari tuo tässäkin kokoelmassa hänet esiin. En pidä herroista Odinn tai Thor, todellisia machotyperyksiä.

Lokin tuska, onneton olemassaolo ja muodonmuutokset ovat hyvin inhimillisiä. Jotenkin minusta muut jumalat vain urhoistuvat ja pöystäilevät. He ovat pröystäileviä paskiaisia. Loki on vieras, sivullinen, taiteilija, joka pyrkii häiritsemään. En tiedä, mitä psykoanalyytikko sanoisi tästä, mutta hirviöiden siittäjä Loki on mielestäni symppis verrattuna muihin skandinaavisiin jumnaluuksiin, ainakin tämä kokoelman perusteella.

Olen luonnollisesti sen verran mies, että ymmärrän uhoa ja raivoa, kunniaa ja petosta, mutta en siltikään pysty samastumaan muihin kuin Lokiin. Hän on kuin huutolaispoika herrojen keskellä, ja käyttäytyy sen mukaisesti. Thor ja kumppanit ovat ylimielisiä oman navan tuijottajia. ja loki nousee heitä vastaan. Tosin kannattaa lukea tämäkin kirja, että huomaa, miten minun näkemykseni on minun näkemykseni. Noh, näissä taruissa ei paljon feminismi jyllää, että muodonmuuttaja Loki, synnyttäjä-Loki voi viedä heidänkin lukukokemuksessaan pisteet.

Koiria ja kissoja

Jos lähtee etsimään kissoja, löytää koiria, ja toisinpäin. Joitakin koiria löysin Koirien maailmanhistoriaan skandinaavisista saagoista ja taruista mutta yllättävän vähän. Tästä teoksesta tulee muutamia koirahuomiota:

Kuvataan miestä, jonka kimppuun ei koirakaan käy, mutta saituri hänet ottaa vangiksi (s. 75). Koska koiran tehtävä on käydä kaikkien vieraiden kimppuun, niin lienee vieras ylettömän köyhä. Koska saituri käy hänen kimppuunsa, niin korostetaan saituruutta, eikä koiraa. ihminen ylittää tosiaankin koiran kaikessa mihin pystyy. Muutamassa kohdassa kartanoita vartioivat vihaiset koirat (s. 95) ja Helin vahtikoira ulvoo (s. 189).

Feyjasta ja kissoista sen verran, että Sumarin kokoelmassa todetaan kauhean usein se, miten Freyja lähtee matkaan muuten kuin kissojen vetämillä vaunuilla. Alaviitteessä aina todetaan, että normaalisti hän liikkui kissojen vetämillä vaunuilla, mikä on hauskaa, koska tässä kokoelmassa hän ei niillä liiku mielestäni kertaakaan.

Kissoja ei kirjassa paljoakaan näy, ei ainakaan omassa perinteisessä roolissaan. Tämä nyt ei ole ihme, koska tarujen maailma on sodan, petoksen, taikuuden, viettelysten ja sankaritekojen maailma eikä maatalousyhteiskunta, jossa kissat toimivat omassa tehtävässä täsmällisesti.

Yhdessä tarussa Thor yrittää jättiläisen yllyttämänä nostaa maasta harmaa suurta kissaa, eikä siihen pysty (s. 123-126). Kissa paljastuu todellisuudessa toisessa muodossa olevaksi maailmankäärmeeksi. Ei siis ole kissaa karvoihin katsominen ja kissojen näkökulmasta kiintoisaa on se, miten käärme on tarinassa ottanut kissan ulkomuodon. Jotain kunnollista perinnettä, käärmeiden ja kissojen perinteistä pahuutta lienee ilmassa, vai eikö sittenkään. Lukekaa ja miettikää.

Yksi selkeä viittaus kissan rooliin löytyy ja todella tärkeässä kohdassa. Kuten kaikki tietävät, ja jos eivät tiedä, lukekoot tämän kirjan, niin Fenrir-susi (jonka isä on Loki) kahlehditaan, ja jonka vapautuminen toteuttaa maailmanlopun, Ragnarökin, sidotaan kiinni hienolla, sileällä silliköydellä. Kääpiöt, jotka eivät ole tolkienmaisia arvokkaita ja sisimmällään hyviä vaan ahneita kammotuksia, tekevät köyden kuudesta aineesta: hiipivän kissan askelten äänistä, naisen parrasta, vuoren juurista, karhun jänteistä, kalan hengityksestä ja linnunsyljestä. (107) Kissa on todellakin päässyt arvoiseensa joukkoon aivan omalla erityiskyvyllään, jota on muuallakin arvostettu. Kiintoisaa silti on se, että susi kuitenkin pääsee tästäkin irti, ja maailmanloppu tulee kissojen äänettömästä askeleesta huolimatta.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka rakastui Lokiin

Pikkupositivisti ei kulkenutkaan susien kanssa

Clarissa Pinkola Estés Naiset jotka kulkevat susien kanssa. Villinaisen arkkityyppi myyteissä ja kertomuksissa (Suom. Nina Valtavirta. Basam Books, 2014)

Kyllä kirjan nimi on vahva asia. Tämä nimi oikein vietteli minut tarttumaan siihen kirjastossa, eikä lainaamista estänyt edes takakannen yhtä vahva viesti siitä, että tässä käsitellään tunnetun psykoanalyytikon, runoilijan, tarinankertojan ja niin edespäin silmin naisen voimaa, villinaista. Ja siinä voimassa yhdistyvät herkät vaistot, intohimoinen luovuus ja iätön viisaus. Ja siitä on jälkiä kaikkialla myyteissä, kertomuksissa ja saduissa. En sano, ettenkö tuntenut hieman epäröiväni mutta tartuin kirjaan silti, aloitin lukemisen suurin toivein, olihan siinä koiristakin pohdintaa, enkä päässyt loppuun vaan kävi kuin Manaween koiralle, matka katkesi. Sopivasti tämä tarina oli luvussa ”Kumppani. Liitto toisen kanssa”, missä käsiteltiin villinaiselle sopivaa villimiestä. Tässä samaistuin kuitenkin Manaween pieneen koiraan enkä herraan itseensä. Koira tosin monien lankeemusmutkien kautta auttoi isäntäänsä eli voitti oman luontonsa mutta minusta oikeastaan kovin epäkoiramaisesti. Tämän takia olisin halunnut lukea tekijän neiti V. B. Washingtonilta saaman alkuperäisen afroamerikkalaisen kertomuksen enkä hänen muokkaamaansa versiota.

Ei kirja mikään paha ollut. Hyvin kirjoitettu, vetävä, täynnä kaikenlaisia uudempia ja vanhempia muokattuja kertomuksia, joita sitten tulkittiin jungilaisen ajattelun mukaan villinaisiin liittyviksi. Monessa kohdassa nyökkäilin, että totta tosiaan, on historian aikana naiseutta poljettu ja tietoisesti hämärrytetty ja niin edespäin. Villieukon kohtaaminen oli hauska kokemus! Susianalogiat ja jatkuvat viittaukset eri kulttuureihin ja niiden kertomuksiin olivat kohtuullisen kiinnostavia. Koko ”luiden keräämisen” -ajatus viehätti. Monessa kohtaa tuli tunne, että tästä pienestä tarinasta haluaisi kirjoittaa romaanin. Tämä kirja varmaan palvelee tarkoitustaan mutta minulle lukuhalun karkotustaan – miksi?

Kauhean positivistin paluu sisimpääni

En pystynyt lukemaan kirjaa loppuun, tosin selailin sen, pitihän saada murhaaja selville kuten dekkareissa konsanaan. Kirjoitan villinaisia uhmaten tänne blogiini tästä kirjasta, koska se varmaan on omassa lajissaan erinomainen. Pitää myöntää, etten ole koskaan pystynyt lukemaan näitä itseymmärrystä syventäviä kirjoja. En ymmärtänyt aikoinaan, mitä ihmeellistä oli Robert Blyn vastaavanlaisessa teoksessa miehille eli Rautahannu: matka miehuuteen (1992).

Tällaisia kirjoja lukiessa huomaan ikävän pikku positivistin iskevän minuun. En hyväksy kaiken maailman mytologisen ja kerrontaperinteen silpputiedon kasaamista mielestäni mielivaltaisesti tukemaan tekijän näkemystä henkisestä kasvusta. En pidä maailman loputtomasta henkistämisestä, ääripsykologisoinnista ja kaiken metaforisoinnista. Uskon samalla tavalla kuten kirjoittaja siihen, että tarinat voivat toimia lääkkeenä, tarinoista saa voimaa, lohtua, ratkaisuja, opetuksia ja kaikkea ajatusta mutta tällä tavalla esitettynä pikkupositivisti raivostuu siitä, miten tarinat, maailma, ihmiset, eläimet, koko maailmankaikkeus, jossa elämämme, peittyy hienojen fosforin lailla hohtavien metaforakasojen alle. Ja pitää muistaa, että teollisesti valmistettu valkoinen fosfori todella hohtaa pimeässä ja on tappava myrkky. Ja höh! Näin sorruin itse tietoisesti hieman värittämään asioita. Tein sen tarkoituksellisesti, koska käyttämäni kielikuva saa aikaan joissakin lukijoissani sen, että he luulevat minun vertaavan tätä kirjaa valkoiseen fosforiin. Sitä en tee. Tämän kirjan vahvuus on sen lukijoissaan herättämissä mielikuvissa, kukapa nainen ei joskus haluaisi olla kirjan kuvaama äärimmäisen kesyttämätön, vahva, vaistonvarainen ja luova villinainen, joka kulkee susien kanssa, joka on yhtä upea kuin susi! Tällä tarinalla on varmaan oma terapeuttinen ja voimauttava paikkansa lukijoidensa elämässä, en kuulunut varmaankaan kohderyhmään. Silti koirana haukkumiseen ei ole mitään syytä, vaikka välillä lukiessani harmitti vanhojen satujen ja mytologioiden puolesta.

Itse asiassa erityisesti minua raivostutti se, miten tekijä ottaa vanhoja satuja/tarinoita haltuunsa. Tosin myönnettäköön, että hänen perusajatuksensa on kirjoittaa ne omiksi versioikseen ja hän kertoo sen hyvin avoimesti. Luonnollisesti näin hän kirjoittaa analysoitavakseen tai esimerkkiteksteikseen sopiviksi nämä tarinat, putsaa ne historiallisesta perinnekuonasta. Kaiken saa sopimaan omaan näkemykseensä, jos niin haluaa.

Myönnän, että kirja lienee hirveän kiinnostava inspiraation lähteenä. Myönnän, että varmaan todella monet ihastuvat sen villiin kielenkäyttöön ja voimakkaisiin näkökulmiin. Kukapa ei haluaisi olla sellainen susi, miksi kirjoittaja sen määrittelee. Ja on tekijän tulkinnoissa samanlaista voimaa kuin Bruno Bettelheimin Satujen lumouksessa (1998). Sitä kirjaa aikoinani ihailin pitkän hetken, kunnes tuli sama voipumus, typerrys ja pettymys kuin Estésin kirjan suhteen: tekijä ryöstöviljelee sadun ja tekee siitä oman näkemyksensä enemmän tai vähemmän kiiltävän peilin. ja luonnollisesti kaikkea löytyy lisää Internetistä osoitteesta http://www.wildwolfwomen.com/

Yhdysvalloissa kirja myi kuin leipää vain. Suomessakin kirja on päätynyt jo toiseen painokseen. Näille kirjoille on kysyntää. Palautan siis heti huomenna kirjan takaisin kirjastoon, että se päätyisi sitä arvostavimpiin käsiin. Luulen, että ne ovat naisen kädet. Minun koirankäpäliini kirja ei sopinut.

Petri Pietiläinen, kirjakuski jätti kirjan kesken ja meni positivismin nurkkaan häpeämään

Erilaisia kritiikkejä siitä, miten lapsille kerrotaan nakeista lautasella

Olen tuossa menossa  muutaman viikon päästä Suomen tietokirjailijoiden järjestämälle päivän mittaiselle kritiikinkirjoittamiskurssille. Sain ennakkotehtäväksi kirjoittaa viiden tuhannen merkin kritiikin lastentietokirjasta

Elina Lappalainen ja Christel Rönns, Nakki lautasella. Mistä ruoka tulee? (Tammi 2015).

Harmi, että kirja oli jo ehditty Kymen Sanomissa arvostelemaan.

Silti päätin toimia vastoin ennakkotehtävän määrityksiä ja kirjoitin vain kolmen tuhannen merkin arvostelun.

Tein tämän ratkaisun sen takia, että kirjoitan kritiikkejä juuri Kymen Sanomiin, jossa kritiikin pituus on määritelty maksimissaan tähän merkkimäärään. Halusin katsoa, miten tuosta lehden normimittaisesta kritiikistä tässä koulutuksessa sanotaan eli pystynkö sanomaan oleellisen tässäkin merkkimäärässä.

Täällä blogissani pohdin toivon mukaan opettavasti tällä kertaa tätä Nakkia lautasella hyödyntäen sitä, miten kritiikin pituus vaikuttaa sanottavaan. Seuraavaksi ensin lihavoituna Kymen Sanomien formaattiin tehty määrämittainen kritiikki ja sitten hieman pohdintaa pidemmän kritiikin mahdollisuuksista sanoa jotain toisin.

Kritiikki Kymen Sanomien formaattiin

Lyhyt ja siivottu oppimäärä tuotantoeläimistä lapsille

Elina Lappalainen ja Christel Rönns, Nakki lautasella. Mistä ruoka tulee? Tammi, 2015

Lasten kotimaiset tietokirjat ovat vähenemään päin. Palkittujen tekijöiden kirja eläinten kasvattamisesta ihmisten ruokapöytään paikkaa tärkeän aukon. Kirja on kohtuullisen realistisesti kuvattu monipuolinen katsaus lehmien, sikojen ja kanojen elämästä nyky-Suomessa.

Tekijät viestittävät sitä, että meillä eläimiä hoidetaan hyvin. Turhan puhtoinen kuva eläintuotannosta muodostuukin. Silti kirja mahdollistaa vanhemmille tavan kertoa lapsille esimerkiksi ruoan tuotannon eettisyydestä. Tuotantoeläinten elämän synkkiä puolia kirjassa ei käsitellä muuta kuin viitteellisesti.

Vaikka aikuislukijakin nauttii kirjasta, niin Rönnsin kuvitus on realistisuudestaan huolimatta niin söpöä ja Lappalaisen teksti niin tarinallista, että jäin kaipaamaan kerrontaan jotain särmää. Rivien välistä luettavissa oleva kriittisyys jää kauniin kuvituksen ja tekstin alleviivaavan opettavaisuuden jalkoihin. Kirjassa korostetaan eläinten hyvinvointia, eläinten itseisarvoa ja sitä, ettei meillä ainakaan syödä huonosti kohdeltujen eläinten lihaa. Lähestymistapa voi avata vanhemmille mahdollisuuden keskustella lasten kanssa vakavasti lihan- ja kasvissyönnistä. Tämä kirja olisi hyvä lukea yhdessä. Kirjassa olisi voinut olla tehtäviä ja pohdintakysymyksiä.

Lasten tietokirjoissa yleiseen tapaan tieto tarjoillaan yksinkertaisen tarinan kautta. Emilia ja hänen serkkunsa Aleksi lähtevät tytön eläinlääkäri-isän mukaan työkierrokselle. Kolmikko käy maitotilalla, sikatilalla, häkkikanalassa ja broileritilalla. Kaikkialla on siistiä ja mukavaa, idyllinen maaseutu elää vahvasti. Lasten myönteiset kokemukset korostuvat.

Pientä kriittisyyttä olisi voinut harrastaa edes yhdessä käyntikohteessa. Broileritehtaassa on neljässä hallissa 98 000 lintua. Tämäkin käynti luo vain myönteisiä mielikuvia. Mielenkiintoista on se, että ensimmäisessä käyntikohteessa, navetassa, tuoksuu nurmelta, lehmiltä ja vähän lehmien kakalta. Sikalassa, kanalassa ja broileritilalla hajut häviävät tarinasta. Pääpaino on eläinten ihanissa poikasissa, joita lapset ottavat jopa syliinsä.

Kirja on täynnä tietolaatikoita ja -sivuja, joissa opetetaan niin maatalouden sanastoa kuin eläinten biologiaa. Opin muun muassa sen, kuinka kauan porsaat kasvavat emakon mahassa tai mistä kana piissii?

Kirja antaa tiedonhaluiselle lapselle hyvän lähtökohdan pohtia lihankuluttamisen eettisyyttä. Tarina keskittyy silti vain alkuun, sillä eläinten väistämätöntä kuolemaa ennen lautaselle päätymistä ei käsitellä muuta kuin ohimennen. Viimeinen aukeama on paljastava. Siinä esitellään eläimen arvoista elämää: ruokaa, vettä, mukavat oltavat ja hyvä, lempeä kohtelu. Sinänsä hyvä tietokirja sortuu suomalaisen maataloustuotannon äänitorveksi. Kirjan julkaisija olisi voinut olla MTK.

Hyvää: Lapset saavat tietoa ruoan alkuperästä.

Huonoa: Kirjassa ei ole jatkopohdintoihini innoittavia kysymyksiä tai tehtäviä.

Erityistä: Aikuiset saavat perustiedot eläintenkasvatuksesta.

Tuhat merkkiä lisää

Entä jos saisikin kirjoittaa tuhat merkkiä lisää. Mitä muuttaisin tai lisäisin yllä olevaan kritiikkiin? Ainakin pohtisin niitä keskustelukysymyksiä, joita jäin kaipaamaan. Vaikka kirjan voivat alakoululaisetkin lukea, niin kuvakirjamaisuus ja tarinan aika kevyt taso tuo väistämättä mieleen, että kirjaa voisi lukea lapsille jo viisivuotiaasta alkaen. Tuhat lisämerkkiä olisi antanut mahdollisuuden pohtia lapsen ja aikuisen vuorovaikutusta tässä yhteisessä lukuhetkessä. Tätä kun olisin pohtinut, olisin kenties päätynytkin siihen, ettei eläinten kohtalosta oikeastaan kannattanutkaan puhua liikaa. On itse asiassa aika kiintoisa seikka pohtia, mitä lapsille maailmasta pitää kertoa.

Kenties olisin nostanut esiin kuvituksesta täydellisesti puuttuvan likaisuuden, kenties olisin korostanut, miten hyvin tyytyväisiltä eläimet pääasiassa kuvissa näyttävät. Harjan rapsutettavana oleva lehmä on navetassa suorastaan onnellisen näköinen. Mutta kenties olisin sitten myös korostanut, että kuvittaja on kuitenkin piirtänyt lihasikojen kasvot siten, että ne näyttävät järkyttyneiltä, eikä karsinoissa makaavien emäsikojenkaan ilme viestitä onnellisuudesta. Kenties olkisin pohtinut tätä kuvissa esiintyvää hienoista ristiriitaa ihmisten tyytyväisten ilmeiden ja kohtuullisen monien eläin typertyneiden ilmeiden välillä. Ja päätynyt siihen, että kuvittaja oli halunnut tahallaan tuoda tätä hieman synkempää maailmaa muuten turhan silotellun kuvan antamaan tekstiin.

Kaksi tuhatta merkkiä lisää

Jos merkkimäärä olisi ollut viisituhatta tai vielä enemmän, olisin edellisten lisäksi nostanut vaikkapa esiin sen, miten naapurimme naureskeli, että nakki lautasella -kirja olisi oikein mainio heidän pojilleen. esikoulussa oleva nuorempi herra oli nimittäin marjanpoimimismatkalla kysynyt äidiltään, että täältä metsästäkö niitä nakkejakin poimitaan. Äiti nauroi meille, että vastasi kysymykseen: Ei sentään vaan ostetaan kaupasta. Tämän tarinan kautta olisin muuttanut todennäköisesti hieman mielestäni liiankin kriittistä arviota ja todennut tarinan jälkeen, että kyllähän tämä kirja tulee todella tarpeeseen, koska se kertoo siitä, miten nakkien raaka-ainetta kasvatetaan.

Lisämerkit olisivat silti pakottaneet minut tarttumaan tarkemmin kirjan tekstiosaan. Täytyy myöntää, että teksti on välillä ällöttävän opettavaista ja mielestäni hieman kaksinaismoralistista. Lopussa minulle tuli hieman kylmät väreet, kun syödään yhdessä nakkikastiketta ja lapset pohtivat sitä, oliko tämä possu onnellinen, josta nakkeja on tehty. Ja isä vakuuttaa, ettei nyt ihan kokonaan kannata lihansyöntiä lopettaa, mutta kaupassa voi miettiä, millaista lihaa, munia ja maitoa ostaa. Myöntäisin varmaan pidemmässä arvostelussa, että tämän opettavaisuuden vielä kestää ja että siitä olisi aikuisen hyvä jatkaa keskusteluihin lapsen kanssa, mutta äidin vakuuttelu ruokapöydässä, että ”meillä syödään vain hyvinvoineiden eläinten lihaa” oli aika kaksinaismoralistinen. Tosin tämähän on vain minun mielipiteeni. Tätä tekstissä vallitsevaa ristiriitaa eläintuotannon ja lihansyönnin välillä olisin pohtinut pidemmässä kritiikissä hieman perusteellisemmin, ja todennäköisesti kaivanut kirjastosta jonkin vastaavanlaisen ja vanhemman lastenkirjan verratakseni sitä, miten aiemmin asiat on esitetty. Tosin en nyt ole olleskaan varma, että tällaista on aiemmin edes kirjoitettu

Lopuksi

Tämän pohdinnan jälkeen en ole aivan varma, että pidempi kritiikki tästä kyseisestä kirjasta olisi tuonut oleellista muutosta nyt kolmen tuhannen merkin kritiikkiini. Tosin olisin voinut antaa siinä enemmän pohdittavaa sellaiselle lukijalle, joka ei lue tätä kirjaa mutta lukee kritiikin. Tällä tavalla kritiikkejä pitäisi saada kirjoittaa enemmän. Kyse ei ole aina siitä, onko kirja hyvä tai huono, tarpeellinen tai tarpeeton tai mitä muuta arvoasetelmaa lähdetäänkään rakentamaan. Joskus kritiikki saisi olla sen verran pitkä, että siinä voisi kunnolla esitellä kirjan keskeisen sanottavan. Joskus sen pystyy tekemään kuten tämän lastentietokirjan kohdalla mutta vastaavasti monien hyvien ja perusteellisten tietokirjojen sanoma ja esittelemä tietomäärä on niin huimaa, ettei kolmessa tuhannessa merkissä pääse kuin raapaisemaan pintaa. Tällöin pitää vain pystyä kirjoittamaan kaikki vähäiset merkit niin tehokkaasti, että kritiikin lukija oikeasti tarttuu kirjaan eikä lue pelkkää kritiikkiä.

Voi että, kun osaisikin sellaisen kiteyttämisen maagisen taidon, sillä taidan lopulta olla melkoinen jaarittelija, ainakin, jos näiden blogitekstien pituuksia on uskominen.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, jolla tänään ei ole nakkia lautasella, eikä edes makkaraa grillissä vaan pelkästään pastaa tattikastikkeen kera

Pyöveleitä ja muuta 1600-luvun lopun sielunmaisemaa

Anneli Kanto Pyöveli (Gummerus, 2015)

Hannele Klemettilä Keskiajan pyövelit (Atena, 2004)

Tunnustan, että rakastan historiallisia romaaneja. Hyvää sellaista lukiessa voi mielikuvituksissaan hetken kuvitella, että ymmärtää jotain menneisyyden ihmisten sielunmaisemasta, vaikka tiedänkin kaiken fiktioksi. Tietysti tiedän, että kaikki historialliset romaanit ovat samalla oman aikansa sisäänsä imaisseita tarinoita. Historiallisten romaanien alkuajoista lähtien 1800-luvulla niihin oli isketty tavalla tai toisella, kirjoittajan suoraan tarkoittamana tai vain elämishorisontin salaa pakottama, piilo-opetussuunnitelma (eikös tällainen termi joskus lanseerattu kuvaamaan sitä kaikkea, mitä opetussuunnitelmissa ja itse opetuksessa koululaisten haluttiin omaksuvan, vaikka sitä ei suorastaan missään lukenut tavoitteena). Ei ole tosiaankaan täysin viatonta Julian Rathbonen menestysromaani The Last English King (1997), sitä seurannut Kings of Albion (2000), ja niin monet muut vastaavat ”englantilaiseen” historiaan liittyneet vahvasti Englannin ja mannermaan kulttuurin törmäyttävät tarinat nousivat suosituiksi juuri vuosituhannen vaihteessa ja sen jälkeen. Niille on tilausta. Ne rakentuvat omalta osaltaan nyky-Euroopan jännitteistä ja omalta osaltaan lietsovat jännitteitä niin kuin mikä tahansa yritys kuvitella kulttuuria, yhteisöjä, menneisyyttä jne. Jos joku kiinnostuu aiheesta, voi lukea vaikkapa Jopi Nymanin artikkelin ”Kigns And Queens of England. Julian Rathbone’s Nation” teoksesta Text And Nation. Essays on Post-colonial Cultural Politics (Ed. by Andrew Blake and Jopi Nyman, University of Joensuu. Studies in Literature and Culture 10, Joensuu 2001)-

Suomalaisessa kirjallisuudessa ei varmaankaan olisi 1900-luvun alussa kukaan edes kuvitellut kirjoittavansa romaania 1600-luvulla eläneistä pyöveleistä tai muista laitapuolen kulkijoista. Olisiko kukaan sellaista halunnut lukea? Silloin piti kirjoittaa sankarillista suomalaista muinaishistoriaa uusiksi niin aikuis- kuin lapsiväestölle. Piti rakentaa tarinoissakin menneisyys, joka olisi nykyisyyttä tukeva, ja silloin taisteltiin sortokauden aikana venäläistämistä vastaan – ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, keksikäämme siis arvoisemme menneisyys suomalaisina. Eihän se tietenkään näin yksiviivaista ole, mutta kaikkea tätä pohdin, kun luin Anneli Kannon mainion uutuusromaanin Pyöveli (2015).

Kanto kuvaa 1600-lopun maailmaa niin nykyisessä Suomessa kuin erityisesti Pohjois-Saksassa. Päähenkilöinä ovat pyöveli, tuomari ja apteekkari. Heidän elämänkohtalonsa kietoutuvat toisiinsa kuten myös muiden ihmisten elämänkohtaloihin. Kanto kuvaa väkevästi pyövelin pojan Johannin kasvamista pyövelin tehtäviin. Välillä käydään Saksassa pyövelikisällinä. Kanto tavoittaa minusta mainiosti maailman, jossa pyövelin pojista tulee pyöveleitä ja pappien pappeja. Vain harvat pystyvät muuttamaan kohtaloaan. Ihmiset elävät meidän mielestämme kummallisessa maailmassa mutta oikeastaan Kanto pystyy monien ihmisten kautta kertomaan sen, että sama maailma se sittenkin on, hieman erilainen kuin oma yhteiskuntamme, tuntematon mutta silti tuttu.  Tietenkään ei saa kuvitella, että kirjailijakaan pystyy kuvittelemaan sivuille sen, mitä oikeastaan ajateltiin, mutta hyvin Kanto lukijaa vakuuttaa. Toisen keskeisen päähenkilön eli tuomari Wisanderin maailmaan ja erityisesti henkiseen muutokseen vuosien myötä Kanto saa hienon otteen. Tosin ainahan sitä voi muistaa, että nykykäsityksillä, nykyajatuksilla ihmisen ajatuksista tässä mennään esimerkiksi aivan lopussa, kun Wisander muuttuu tuomarista julmuriksi. Tässäkin historiallinen romaani on kirjoitusaikansa lapsi niin hyvässä kuin pahassa.

Pyöveleissä pelko ja turva

Kannon romaanin parasta antia minulle oli pyöveleiden maailman ja ajattelutavan kuvaaminen. Olen tosin aina arvostanut Hannele Klemettilän tietokirjaa Keskiajan pyövelit (2005), koska siinä Klemettilä kuvaa laajasti ja yksityiskohtaisesti eurooppalaisen oikeusjärjestelmän välttämätöntä työmiestä eli pyöveliä. Siinäkin kuvataan yksityiskohtaisesti muun muassa sitä, miten pyöveleitä pelättiin ja jopa vihattiin, miten pyövelit olivat samalla arvostettuja ja välttämättömiä mutta miten samalla heitä pakotettiin tekemään likaisia töitä kuten julkisten käymälöiden tyhjentämistä tai raatojen siivoamista. Mitään yhtä eurooppalaista käytäntöä ei ollut vaan tavat vaihtelivat eri puolilla eri aikoina suurestikin. Kannon kirjan luettuani piti tietysti lukea Klemettilää uudestaan, koska niin vahva tarve tuli taas lukea laajemmin pyöveleistä.

Kannon kirja on vahva ja mieleenpainuva lukukokemus. Minusta (ja taas muistutan sitä, että minäkin olen luonnollisesti elämänpiirini ja -kokemukseni, eletyn kulttuurin, omaksutun kulttuurin ja lukemieni kirjojen onnellinen vanki) hän pystyy vakuuttavasti kuvaamaan monien henkilöidensä maailman. Hyvä historiallinen romaani saa uskomaan, että samalla kyseessä on dokumentti ja samalla henkilökohtainen todistus tapahtuneesta. Kiirettä tarinassa ei pidetä. Hahmojen ja juonikuvioiden annetaan kehittyä rauhassa. Olin äärimmäisen tyytyväinen lukemaani loppupuolelle asti. Kun siellä sitten tarinan maagiseen kehään heitettiin 1670-luvulla Pohjanmaata ravistelleet noitavainot, kirjaan tulee kiireen makua. Tuomari Wisander kaventuu hahmona, hän muuttuu ohueksi. Noitavainot ja -oikeudenkäynnit, koko kollektiivinen hulluus ja ihmisissä tapahtunut muutos tavallaan juostaan lävitse tapahtumia luettelemalla. Kolmen keskeisen hahmon aiemmin kannattelema tarina (kolmas on orjapojasta apteekkariksi monien muutosvaiheiden jälkeen noussut Eggerts, jota en tässä paljoa käsittele, mutta joka ansaitsee hahmona kehut) kutistuu Johann-pyövelin aina vain yksiulotteisemmaksi muuttuvaksi kertomukseksi. Tämä tietysti palvelee tarinassa sitä, että Johann on se keskeisin hahmo ja hänen muutosprosessinsa on keskeistä teoksessa. Loppu on tietysti hyvin seesteinen ja nautittava. Ja hienoa on se, että kissakin nousee niin tärkeäksi viimeisten sivujen henkiseksi sankariksi. Silti lopun noitavainot tuntuivat minusta kuin laajalta hahmotukselta tarinan lopuksi. Tunnelmaa lisää se, miten hienosti Kanto on koko aiemman tarinan ajan antanut lukijansa mennä henkilöidensä maailmaan.

Loput 40 sivua olisin kustannustoimittajana kirjoituttanut uudelleen. Ja sanonut kirjailijalle, että älä hätäile, kuvaa kaikki yhtä tiheästi ja hienosti kuin alussa. Sivuja olisi tullut sata lisää mutta kukaan ei olisi lopettanut lukemistaan, koska magiikka olisi jatkunut. Nyt lopusta jäi hieman juosten kustu maku suuhun, mutta vain ihan lopusta.

Lukekaahan ihmiset ihmeessä tämä tarina. Olen varma, että se kestää toisenkin lukemiskerran. Itse ainakin aion lukea tämän kirjan uudestaan, ja ostaa sen sitten parin vuoden päästä alennusmyynnistä hyllyyni. Ja sen verran paljon todellakin tarinasta tykkäsin, että luen varmaan Kannon muutkin teokset. Hassua sinänsä, että sama ilmiö tapahtui luettuani Klemettilän pyövelikirjan. Sen jälkeen olen lukenut kaikki häneltä ilmestyneet keskiaikaa käsittelevät tietoteokset. Näin sitä kirjailija onnistuessaan luo itselleen uskollista lukijakuntaa.

Petri Pietiläinen, kirjakuski pyöveleiden maailmassa

Täysin räävittömiä vanhoja venäläissatuja

Venäjän kansan salattuja satuja. Aleksandr Afanasjevin kokoelmasta (Suom. Mika Rassi, kuvitus Mika Vaaranmaa. Savukeidas, 2012)

Rakastan todellakin erilaisia satuja eri puolilta maailmaa. En kaihda niiden tai lastenkirjojen lukemista bussissa. Välillä minua hymyilyttää erilaiset kampanjat, joissa innostetaan ihmisiä lukemaan julkisesti kirjoja, koska olen aina tehnyt sitä kaikkialla, välillä luen jopa kävellessäni. Se tosin on herättänyt joskus lievää kummastusta, mikä ihmetyttää minua, koska kännykän näprääminen kävellessä näyttää sopivan ihmisten odotushorisontteihin.

”Venäjän Grimmiksi” kutsutun Alexandr Afanasjevin (1826–1871) kokoama satukokoelma Venäjän kansan salattuja satuja on ollut pitkään lukulistallani. Eilen Kotkan kaupunginkirjastossa otin sen muiden kirjojen joukkoon, ja luin sitä kotimatkalla bussissa, ja luin sen loppuun illan mittaan. Nautittava, hauska ja äärimmäisen räävitön kirja.

Voisihan sitä väittää, että luen vanhoja kansansatuja etsiäkseni niistä omiin kirjoihini kissoja ja koiria, mikä sinänsä on totta. Vielä todempaa on se, että kansansaduista saa mainion kuvan siitä, miten maailma makasi suullisessa perinteessä historian aikana. Kauhean pitkälle kansan tarinaperinteeseen ei pääse, koska niitä ei paljoakaan taltioitu kirjoihin tai arkistoihin Euroopassa ennen 1700-lukua, mutta sinänsä tämä ei ole vaarallista. Kansansatujen tutkijat Proppia ennen ja jälkeen ovat todistaneet tarinoiden muinaisuuden ja yleismaailmallisuuden. Siis tarinoiden kimppuun kaikki!

Seksuaalis-skatologinen kansa

Savukeidas on viime vuosina kunnostautunut erilaisten lapsille ja aikuisille suunnattujen satukokoelmien kustantajana. Tämän takia on mukavaa nostaa heidän häntäänsä ja kehua myös tätä uskomatonta venäläissatujen kokoelmaa. Sadut ovat härskejä, anaalisia, skatologisia ja suorastaan välillä nenässä haisevia. Tyypeiltään ne noudattavat klassisia saturakenteita. Niistä löytyvät monet muodot. On tyhmää ja viisasta eläintä, on köyhää rikkauksia saavuttavaa poikaa, on ärsyttäviä rikkaita ja nuorta veljeä, ahnetta ja huijattavaa pappia ja niin edespäin. Täytyy myöntää, että tyypilliseen kansansatutyyliin välillä kaavamaisuus tympi hetken, mutta muutaman tunnin kuluttua halusi taas lukea lisää.

Näistä saduista välittyy pääasiassa hyvin miehinen maailma. Suurin osa päähenkilöistä on miehiä, ja naiset ovat pääsääntöisesti miehisen halun kohteita ja valtaosaltaan tyhmiä. Monissa tarinoissa perheenpään sana on sellainen laki, että perheen naiset todellakin tekevät tismalleen, miten hän sanoo, vaikka kyse olisi sitten viekkaasti valehtelevalle rengille antamisesta. Parissa tarinassa tosin viekas rouva pettää miestään esimerkiksi erityisillä avuilla varustetun vieraan miehen kanssa. Suurimmassa osassa tarinoita naisen seksuaalisuus tosin esitetään hyvin kaavamaisena ja todellakin alisteisena miehen seksuaalisuudelle, mutta monesti kaikki nauttivat seksistä aika estottomasti. Naisen osa näiden satujen maailmassa ei ole hyvä muttei toivoton.

Ja tietysti tarinoissa nauretaan erityisesti rikkaiden kauppiaiden ja pappien kustannuksella. Tässä kokoelmassa papit saavat kyllä todellisen erityiskohtelun. He ovat ahneita, tyhmiä, seksihulluja ja täydellisen moraalittomia. Yksi tarina päätyy siihen, että pappi päättää hoitaa tulevaisuudessa seksuaalisesti niin vaimon kuin tyttärensäkin tarpeet. Tässä ollaan sellaisen rabelaismaisen groteskin äärellä, että huimaa.

Nämä venäläiset sadut ovat hyvin suomalaisia lähellä, vai voikohan noin sanoa, sillä eivätkö Propp ja kumppanit ole todistaneet, että kaikki kansansadut ovat toisilleen läheisiä. En jää tuota märehtimään vaan totean vain, että tuttuja olivat yhdellä varauksella – en ole koskaan lukenut näin graafisen seksuaalisia ja ihmisen tiettyihin elintoimintoihin keskittyviä satuja. Näissä naidaan ja ulostetaan suorasukaisesti kaikki kuvaten. Muutamassa tarinassa ulosteisiin keskittyminen oli niin perusteellista, että ääneen olisi ollut vaikea lukea, ainakaan suuren joukon edessä. Tosin pitää muistaa että seksi-pissi-kakka -huumori on sitä, mikä naurattaa nykyäänkin niin teatterissa kuin elokuvissa. Sinänsä oli virkistävää lukea tätä kaikkea, koska oikeastaan sitähän maailma on täynnä. Pitää myös muistaa, että Lönnrotin ja kumppanien keräämät seksuaalisaiheiset vanhat runotkin taisivat jäädä pitkiksi ajoiksi arkistoihin, koska 1800-luvun ajatushan oli sivistää kansaa, eikä kansa saanut olla räävitöntä tai seksuaalista. Tai kyllähän nämä kansanperinteen kerääjät sen tiesivät, että sellaisiahan ne olivat mutta jättivät vain härskit ja vääränlaiset runot ja tarinat julkaisematta. En ole täysin perillä asiasta mutta otaksun, että jonkinlaista sensurointiakin tehtiin. Vasta 1990-luvulta eteenpäin on sekä Suomessa että Venäjällä julkaista seksuaaliaiheista kansanperinnettä. Tästä puolesta kiinnostuneet voivat tarttua ainakin kirjoihin Suomen kansan vanhat runot, osa 15 (SKS, 1997) tai Suomen kansan tuhmat jutut (Fennia, 1985).

Koirista muttei kissoista

Ja olihan tarinoissa muutamia koiria. Yhtään kissaa en löytänyt, mikä jäi harmittamaan. Yksi kiintoisimmista koiratarinoista oli ”Koira ja tikka”. Kiintoisuus johtui siitä, että olin vastaavanlaista suomalaista versiota käsitellyt kirjassani Koirien Suomi. Tarinassahan ihmiset potkaisevat vanhan ja uskollisesti palvelleen koiran elämästään sen käytyä hyödyttömäksi. Lintu adoptoi koiran suojelijakseen. Kun ihminen vahingossa surmaa koiran, lintu kostaa ihmiselle. Suomalaisessa Suomen kansan satuja ja tarinoita -sarjassa (SKS) tarina ei ole väkivaltainen eikä härski. Sadunomaisuuden lisäksi siinä on paljon realismia mutta mahdollisesti lapsille suunnatussa kirjasarjassa painetuksi on päätynyt kohtuullisen siisti versio. Venäläinen versio on räävitön, härski, verinen ja anaalihuumoria hyödyntävä. Venäläisen version lukeminen saa ajattelemaan, että olisikohan SKS:n arkistoissa näitä rajumpiakin versioita luettavana. Pitänee joskus tarkistaa asia.

Koska olen edelleen koirista ja niiden kuvaamisesta kiinnostunut, niin aina lukiessani poimin koiria ja taas koiria. Toinen erittäin kiinnostava satu nimeltä ”Koirien tapaan”. Siinä kiteytyy Koirien Suomessa esittämäni havainto siitä, miten lähellä koira eli ihmistä 1800-luvun mielikuvituksessa. Koska koiria oli kaikkialla, niin niiden tavat tiedettiin. Jo antiikin aikoina jotkut pitivät koirien avointa seksuaalista käyttäytymistä kammottavana ja suorastaan vastenmielisenä. Tämän takia oli sopivaa ottaa siitä mallia ja sitä kautta hauskuuttaa ihmisiä. ”Koirien tapaan” -tarinassa tilanherran kaunis tytär pistää lakeijan käyttäytymään koirien tapaan. Lakeija on päästänyt tytön kuullen suustaan vahingossa sanat: Saisinpa panna sinua vaikka koirien tapaan! Tyttö pistääkin pojan nuuhkimaan pyllyään koirien tapaan, lipomaan sitä koirien tapaan ja juoksemaan tytön ympäri koirien tapaan. Näin mennään monta iltaa, kunnes lopulta tyttö säälii miestä ja päästää hänet sipaisemaankin. Voi vain kuvitella, miten työväki on pihalla pitkän työpäivän jälkeen istunut, poltellut ja juonut votkaa tai mitä tahansa. Juttu on lentänyt. Siinä sitten on katseltu koirien juoksuaikaisia puuhia ja unelmoitu, että olisipas mukavaa päästä isännän tyttären kanssa koirien tapaan, ja joku irvileuka on alkanut vääntämään kunnon juttua, sillä koirilla on aina ollut paljon ihmisiä hauskuuttavia tapoja kuten toistensa pyllyjen haistaminen. Ja pullo on kiertänyt ringissä ja juttu tullut aina vain mehukkaammaksi. Toivon mukaan isäntä ei ole sattunut paikalle kuulemaan.

Toivottavasti tämä kohtuullisen suorasukainen (ja silti monia ja niin monia asioita sanomatta jättävä, koska nämä tarinat pitää yksityiskohtineen kyllä lukea ihan itse) ei pelästytä ketään tarttumasta tähän kirjaan, sillä tämäkin kirja ansaitsee lukijansa. Tätä kautta pääsee menneisyyden ihmisten arkimaailmaan ja juttuihin taas toisella tavalla kiinni kuin esimerkiksi lukemalla 1800-luvun kirjailijoiden talonpoikaiselämää romantisoivia ja silottelevia kuvauksia.

Realismia! Sitä sen joskus olla pittää!

Petri Pietiläinen, kirjakuski tällä kertaa härskeissä venäläisissä tunnelmissa