tiistai 26. joulukuuta 2017

Tolkien ja Musti

Tolkien ja Kullervon koira Musti


J. R. R. Tolkien, Kullervon tarina. Toimittanut Verlyn Flieger (Suom. Kersti Juva, Jaakko Kankaanpää ja Alice Martin, WSOY 2016, alkuteos The Story of Kullervo 2010).

Sormusten herran mestari J. R. Tolkien (1892–1973) ihasteli tunnetusti sekä suomen kieltä että Kalevalaa jo nuoruudessaan. Kullervon tarina kiehtoi häntä suuresti. Silmarillionin Túrin Turambarin -tarinan lisäksi hän kirjoitti vapaasti Kalevalaan liittyvän Kullervon tarinan, fragmentaariseksi jääneen novellihahmotelman ensimmäisen maailmansodan melskeissä noin 1914–1916 välisenä aikana.
Tolkienin Kullervo on Kalevalan esikuvaansa verrattuna vieläkin synkempi ja kovaonnisempi tarina. Hänen Kullervollaan on karmean kohtalon lisäksi yliluonnolliset voimat. Tarina seurailee vapaasti alkuperäistä tarinaa: Kullervon setä, Untamo on noita, joka surmaa Kullervon isän, sieppaa äidin ja kolmasti yrittää tappaa Kullervonkin. Ainoana lohtunaan sankarilla on rakas kaksoissisar Wanona ja suojelijana taikavoimia omaava koira. Kullervo myydään orjaksi ja kostaa Untamolle, mutta kohtalo on sama kuin Kalevalassakin: Kullervo saa kostonsa, mutta makaa tietämättään sisarensa ja surmaa itsensä tunnontuskissaan, heittäytyy omaan miekkaansa.
Tolkien muistaa Kullervon koiran nimenkin, Musti. Kalevalan maailmassa Musti on varmaan vanhin kaikista suomalaista koirannimistä ja mainitaan monesti Kalevalassa. Kalevalassa (36. runo) Musti näyttäytyy Kullervon äidin koirana: 



Emo hauasta havasi, alta mullan muistuttavi:
"Jäihän multa Musti koira käyäksesi metsämaille.
Ota koirasi keralle, mene tuonne metsämaille,
ylös korpehen kohoa metsän tyttöjen tyköhön,
sinipiikojen pihalle, havulinnan liepehille,
evähiä etsimähän, antia anelemahan!"

Tolkien muutti Mustin Kalervon, Kullervon isän koiraksi, joka tuhosi Untamon karjan. Tosin Untamo oli laskenut karjansa Kalervon laitumia hävittämään. Untamo tappaa Kalervon ja kaikki hänen väkensä. Vain Kullervon äidin ja kaksi lasta hän säästää, ottaa orjikseen. Kullervo kasvaa väkivahvaksi ja vihaiseksi. Hänen äitinsä kertoo hänelle isän julman kohtalon. Koko Kalervon talosta ei ollut säästynyt kuin hurja hurtta, Musti, joka oli laitumilla tuhon sattuessa.
Tolkienin tarinan Musti on kuin hulluuntunut susi, joka seuraa isäntänsä vaimoa ja lapsia. Villinä se elää Untamon maiden metsissä ja saalistaa Untamon lampaita. Mustia pelkäävät kaikki! Untamon talon väki kutsuu sitä Kuoleman herran koiraksi.
Metsässä Kullervo ja Musti kohtaavat. Koira kertoo pojalle kaikki synkimmät salaisuudet isästään ja sedästään. Musti kasvaa järkyttäviin mittasuhteisiin koirana. Se on koirista viisain, uskomattoman vanha, voimakas, tietävä ja omaa suuren mahdin. Koiran mahti ilmenee mm. siten, että pystyy muuntumaan sudeksi, karhuksi tai karjaksi. Se vaihtaa kokoaan suuresta pieneksi ja taitaa kaikenlaista taikuutta. Koira varoittaa Kullervoa sedästään ja paljastaa sedän tahtovan pojan kuolemaa. Kullervo saa koiralta lahjaksi kolme karvaa turkistaan ja neuvon:
”Kullervo Kalervonpoika, jos milloinkaan olet vaarassa Untamon takia, ota yksi näistä ja huuda: ’Musti, oi Musti! Auttakoon taikasi minua nyt’, niin silloin saat ihmeellisen avun hädässäsi.” (31)
Seuraavina päivinä karvat tulevat erilaiseen tarpeeseen. Kullervo pysyy hengissä jopa hirtettynä puuhun.
Tarinan hirmuisen kohokohdan jälkeen eli silloin kun Kullervon rakastettu, Wanona tajuaa olevansa hänen sisarensa ja riistää tämän takia henkensä. Suruissaan Kullervo raivoaa miekkansa kanssa Untolassa tuhoten kaiken. Tolkien kirjoittaa:
”kokoaa karhu- ja susiarmeijan joka häipyy illan tullen ja tappaa Mustin joka seuraa k[ylän] ulkopuolella.” (55)
Kullervon nukkuessa väsyneenä surmatöistä hänen uneensa saapuu äidin haamu, joka paljastaa Kullervon surmanneen myös omat sisarensa ja veljensä Untamon väen kanssa. Äiti paljastaa myös Kullervon maaneen oman sisarensa kanssa. Seuraavana päivänä Kullervo sytyttää lopunkin kylästä tulee ja törmää Mustin kuolleeseen ruumiiseen. Hän lopulta surmaa itsensä miekallaan saman putouksen partaalla, mihin hänen rakastettunsa ja sisarensa syöksyi.
Koska kyseessä on monessa kohtaa vasta ikään kuin romaanin (epävalmiiksi novelliksi stiä Flieger kutsuukin) juoni- ja kohtauskuvaus, niin tästä ei oikein saa selville edes sitä, kuinka monta sisarusta Tolkien Kullervolle suunnitteli tai sitä, oliko Kullervon suunnitelmissa Mustin kuolema. Käsikirjoituksen reunaan tehty huomautus Mustin ruumiiseen törmäämisestä vaikuttaa siltä, että Kullervo järkyttyisi niin tärkeästi häntä itseään auttaneen rakkaan koiran kuolemasta. Lopullista vastausta tähän ei saada.
Teoksen jälkisanoissa Verlyn Flieger korostaa sitä, ettei Kalevalassa Musti ole yliluonnollinen eläin vaan vain pelkkä perheen koira. Fliegerin mielestä Tolkien aikoi tehdä Mustista yhden tarinan keskeisistä henkilöistä. Epätäydellisyydessäänkin Tolkienin tarinassa Mustin rooli nousee keskeiseksi. Flieger tulkitsee Tolkienin yhdistäneen vahvasti Mustin suojelijaluonteen lisäksi Tuonen eli kuoleman herran koiraan. Tolkien liittää huomattavasti tiukemmin koiran yleiseen mytologiseen ajatukseen koirien, kuoleman ja Manalan yhteydestä. Kyllähän suomalaisessa mytologiassa Tuonen herran kartanoa vartioi koira, mutta suomalaisessa runo- ja tarinaperinteessä koira vaikuttaa vahtikoiralta, eikä omaa yliluonnollisia voimia tai muuta mystistä merkitystä. Fliegerin tulkinnassa Musti enteilee tulevaa murhenäytelmää yleisen mytologisen merkityksensä kautta. Tulkinta on sinänsä kiintoisa ja mahdollinen käsikirjoituksen pohjalta, mutta Tolkien korosti Kalevalasta kirjoittaessaan suomalaisen mytologisen perinteen erilaisuutta, alkuvoimaisuutta verrattuna muuhun eurooppalaiseen, tavallaan pilattuun perinteeseen. Koska Tolkien ei saanut tekstiään valmiiksi, niin jää arvoitukseksi, minne suuntaan hän olisi Mustinsa vienyt – eurooppalaiseen vai suomalaiseen myyttiseen perinteeseen. Voimaeläimenä Mustin ei shamanistisessa perinteessä olisi tarvinnut olla Tuonen herran koira vaan shamanistinen apueläin matkalla toisiin maailmoihin.
Mustissa on Fliegerin mielestä iduillaan jo muut ihmistä auttavat koirat kuten Silmarillionin Huan, joka auttoi ratkaisevasti Bereniä ja Lúthienia.

Petri Pietiläinen, kirjakuski ollut hiljaa pitkään, mutta syytä ei jaksa kertoa

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Japanin kadonnut sielu - bushidosta



Inazo Nitobe: Bushido, Japanin sielu. Esitys japanilaisesta ajattelusta (Suom. Antero Manninen. Runosuomennokset Jaakko Anhava. Memfis Books, 2012 [1942]).

Jumalalle kiitos, että meillä on pienkustantajia. Tämä Nitoben jo 1905 ilmestynyt ja 1942 suomeksikin ilmestynyt kirja oli jäänyt mulle ihan tuntemattomaksi. Nuorena minua kiinnosti kaikki japanilainen. Luin Sunilan ja Karhulan kirjastojen kaikki japanilaiset käännökset runoista romaaneihin. Minuun teki suuren vaikutuksen Kawabatan humanismi. Olin pitkään vaikuttunut vanhasta shintolais-buddhalaisesta ajattelusta erityisesti raks minulle oli japanilaisia zen-kertomuksia sisältävä kokoelma Pyhä kilpikonna laahaa häntäänsä.
Vuosien varrella suhteeni japanilaiseen kulttuuriin on hieman laimentunut. Minua on suuresti viime vuosina häirinnyt Japanista tulevat uutiset: maan kansallismielinen oikeistolaishallitus haluaa lopettaa humanistiset tieteet yliopistoista, sadat tuhannet japanilaisnuoret ovat lukkiutuneet koteihinsa, eivätkä tapaa ihmisiä livenä vaan pelkästään Internetin kautta, vanhat vanhuksia kunnioittavat perinteet ovat rapautumassa. Olin ennen ollut sellaisessa käsityksessä, että vanhuutta kunnioitettiin siellä aivan erityisesti. Nyt sain tietää, että lapset voivat sanoa ikääntyneille vanhemmilleen, että olisi parempi, jos tekisit kunniakkaan itsemurhan, koska olet kallis ja hyödytön. Tällainen puhe ravisuttaa minua syvästi. Mihin maailma on menossa, jos ja kun kaikki mitataan vain rahalla. Luen nuorista, jotka päätyvät Japanissa itsemurhaan, koska eivät pääse tarpeeksi hyvään kouluun, ja loppuun uupuneista työntekijöistä hyppäämässä kuolemaansa.
Nitoben kirja bushidon vaikutuksesta maahan ja kansaan on kuin muinaismuisto toisesta maailmasta. Tämä samuraikirjallisuuden klassikko kuvaa samurai-etiikan perusteita, niitä hyveitä, joita niin naisten kuin miesten pitäisi noudattaa. Hän myös vertaa samurai-ajattelua länsimaisiin filosofioihin ansiokkaasti.
Kirjan takakannessa todetaan, että bushidosta on tullut vuosisatojen aikana elimellinen osa koko japanilaista yhteiskuntaa ja käyttäytymistä, mutta ei tässä kirjassa kuvata mitään tuosta mullistuksesta ja kauheudesta, mikä siinä maassa tapahtuu niin yhteiskunnallisesti kuin henkisellä tasolla, vai kuvataanko sittenkin?
Tyyni luottamus kohtaloon
Bushido alkaa siitä buddhalaisuuden perusajatuksesta, että luottaa kohtaloon, alistuu levollisesti välttämättömyyteen, pitää mielenmalttinsa vaaran tai onnettomuuden edessä, halveksii elämää ja pitää kuolema ystävänä. Täytyy siis todeta, että itsemurha liittyy näihin ajatuksiin vain hyvin epämääräisesti. Kuolema voi itsemurhassa olla ystävä, mutta mielensä ihminen on menettänyt, eikä hän itsemurhassa näytä seuraavan bushidoa.
Ennen toista maailmansotaa Japanissa vallan saanut ylimilitarismi perustuu tavallaan bushidoon ja shintolaisuuteen, joka teroittaa uskollisuutta esimerkiksi hallitsijaa kohtaan. Shintolaisuudessa tosin uskotaan myös, että ihmissielu on synnynnäisesti hyvä ja jumalallisen puhdas. Tämän nyt pitäisi johtaa siihen, että ihmiset kunnioittaisivat toisiaan, koska me kaikki olemme hyviä.
Samurai-ajatteluun näyttää kuitenkin pesiytyneen bushidon lisäksi myös ylimielisyys ja halveksunta toisia kohtaan. Eivätkö samurait ja myöhemmin japanilaiset sotilaat olleet taistelussa kuin voimakkaita, uljaita eläimiä.
Kiintoisaa bushidossa on se, että se korostaa hullun lailla suoruutta eli oikeamisilyyttä. Tämä nyt ei oikein ajatuksissani yhdy Pearl Harbourin salamyhkäiseen hyökkäykseen. Kaikessa on aina ristiriitaa. Samuraille salaiset vehkeilyt ja kierot hankkeet olivat äärimmäisen vastenmielisiä. Nitobe toteaa silti, että suoruuden vaatimus muuttui välillä hyvin ahtaaksi. Eräs soturiajattelija onkin todennut suoruudesta:
Suoruus on kyky tehdä päätös käyttäytyä järjellisellä tavalla ja järkkymättä- kuolla silloin kun on oikein kuolla, iskeä kun on iskettävä. (Nitobe, 35)
Miksi oikeamielisyys kiinnitetään vain kuolemaan ja sotaan? Nitobe muistuttaakin, että monet ajattelijat ovat korostaneet, etteivät ihmiset saisi hukata mieltään. Tuo yllä oleva ajatus vaikuttaa siltä, että sen lausuja on menettänyt mielensä.
Koirahistorioitsija tietysti ihastelee tätä kongfutselaista kiinalaista ajatusta, jonka Mengtse on todennut näin:
Kuinka surkuteltavaa on laiminlyödä tie ja olla seuraamatta, kadottaa mieli ja olla osaamatta sitä etsiä! Kun ihmiset kadottavat lintunsa ja koiransa, he kyllä osaavat etsiä niitä, mutta kun he kadottavat mielensä, he eivät osaa etsiä sitä. (Nitobe, 35)
Se, että linnoittautuu kotiinsa tilaamaan pitsaa ja limua sekä istumaan Internetissä, on tuollaista mielen kadottamista. Kukaan ei yleensä sano itsemurhaa harkitsevalle, että lähde etsimään mieltäsi niin kuin kadonnutta koiraasi. Pitäisi kenties sanoa, koska se tuntuu oikealta tieltä kulkea.
Koirahistorioitsija joutuu kuitenkin paheksumaan sitä, että kuolemista väärän asian puolesta kutsuttiin aikoinaan ”koiran kuolemaksi” (Nitobe, 39). Jokainen joka on nähnyt, miten rohkeasti ja kuolemaa uhmaten karhukoira käy karhun kimppuun joutuu myöntämään, että koiran rohkeus on aivan yhtä suurta kuin metsästäjän rohkeus. Koirankin voi taistella oikean asian puolesta. Kenties väärällä tavalla vinksahtaneeksi kasvatettu kaikkien kimppuun hyökkäävä koira kokeekin ”ihmisen kuoleman”.
Suoruus, rohkeus, hyvyys, kohteliaisuus, totuudenrakkaus, kunnia, uskollisuus, itsehillintä
Kun lukee litanian siitä, mitä bushido määrittelee, niin täytyy todeta, että myönteisiä asioitahan siinä luettelossa on. Nitobe antaa kaikista silti myönteisiä ja kielteisiä esimerkkejä. Lähes kaikki voi kääntyä perimmäistä ajatustaan vastaan. Esimerkiksi bushido-ajatteluun liittynyt itsemurhan (seppuku) ylistäminen on yksi niistä. Nitobe toteaa, että itsemurhasta tuli kunniakysymyksiin liittyvä avain monien mutkikkaiden kunniaongelmien ratkaisuun. Seppuku kehitettiin keskiajalla tavaksi, jolla soturit sovittivat rikoksensa, pyysivät anteeksi erehdyksiään, pelastivat itsensä ja sukunsa häpeältä, osoittivat vilpittömyyttään jne.
Nykyinen itsemurhamania eri puolilla maailmaa mutta erityisesti Japanissa juontaa juurensa tähän perinteeseen. Epäonnistunut koululainen voi kuvitella seuraavansa jaloa perinnettä itsemurhallaan. Nitobe muistuttaa, että kunniakas itsemurha on aina seppuku eli itsensä surmaaminen viiltämällä vatsansa auki. Kyseessä on rituaali. Bushidon ytimessä oli ajatus, että sen seuraajan pitää kestää ja kohdata kaikki vastoinkäymisen. Seppuku tavallaan on se viimeinen koitos, pystytkö vai et seuraamaan bushidoa kivun ja tuskan äärirajoille. Mitähän Nitobe sanoisi näistä nykymaailman itsemurhaajista, jotka menevät ja alkavat ampua elokubvateattereissa tai kouluissa muita ihmisiä päämääränään ei pelkästään tulla hetkeksi kuuluisiksi vaan oma poliisin avustama itsemurha. Onko kukaan pohtinut sitä erikoista ilmiötä, että suurin osa näistä koulu- yms. surmaajista varmistaa oman surmansa, ei omasta vaan muiden kädestä.
Nainen uhrautuu samalla tavalla kuin mies
Täytyy myöntää, että monet Nitoben eri bushido-hyveistä esiinnostamat seikat pistivät minut pohtimaan myönteisestikin bushidolaista ajattelutapaa. Hurjan puistatuksen sain, kun luin hänen lukunsa Naisen asema ja kasvatus! Huh nyt mentiin todella syvälle ihan kummallisuuksiin. Nitobe itse varmaan käsitti, että hän kuvaa naisen asemaa hyvin myönteisesti kuten seuraavassa:
Naisen uhrautuminen puolisonsa, kotinsa ja perheensä hyväksi oli yhtä vapaaehtoista ja kunniakasta kuin miehen uhrautuminen herransa ja maansa puolesta. (Nitobe, 116)
Täytyy tunnustaa, että nyt vasta päässäni räjähti! Kaikki Nitoben aiemmin esiinnostavat myönteisetkin argumentit ja esimerkit tuntuivat muuttuvan valheellisiksi. Olinhan tietysti kko ajan miettinyt, että bushidolaisuuden määrittymiset ja historiallinen kehittyminen liittyi tiukasti lääninherra-vasalli –järjestelmään, että kyse on epäluonnollisten herruussuhteiden oikeuttamiseksi keksitystä pseudofilosofiasta. Kun Nitobe kirjoitti naisesta, mieleeni noousi vain, että mitä ihmettä! Esimerkiksi tämä kohta on kaikkien patriarkaalisten alistussuhteiden määritelmistä kyllä yksi ihanimmasta päästä:
Hän [nainen] oli yhtä vähän miehensä orja kuin tämä lääninherransa, ja naisen osuuden merkitystä kuvaa sen nimitys naijo, ”sisäinen apu”. Naisen tehtävänä oli palvelusasteikon alkupäässä tuhoutua miehen puolesta, jotta tämä voisi tuhoutua herransa puolesta, jotta tämä vuorostaan voisi totella Taivasta. (Nitobe, 116)
Näin se siis menee ja näin meitä huijataan ajattelemaan, että alistussuhteet ja –järjestelmät olisivat jotenkin jumalallisen kaitselmuksen synnyttämiä. Nitobe korostaa palvelemisen merkitystä niin bushidossa kuin Jeesuksen sanomassa. Vanhassa kiinalaisessa ajattelussa hallitsija oli kansan palvelija, mutta missähän päin historiaa ja maailmaa tuota ajatusta oikeastaan on todella noudatettu.
No, eihän Nitoben kaltainen sivistynyt ja älykäs mies voi olla tunnustamatta tiettyjä tosiseikkoja, mutta ristiriitaisesti. Hän kirjoittaakin:
Olisin syypää törkeään epäoikeudenmukaisuuteen, jos sanani käsitettäisiin siten, että naisen asema bushidon valtakaudella oli kovin alhainen. Empimättä totean, ettei häntä kohdeltu miehen vertaisena, mutta kunnus opimme tekemään eron erilaisuuden ja epätasa-arvon välillä, tulee aina olemaan vääriä käsityksiä tästä kysymyksestä. (Nitobe. 118)
Loistavasti todettu. Tähän ajatukseenhan on kristillisessä maailmassa vedottu jo parin tuhannen vuoden ajan, että miksi naiset eivät ymmärrä, että erilaisuus ei ole epätasa-arvoa. Katin kontit sanon. Nitobe niittaa sanoissaan äärimmäisen selkeästi kiinni sen, miksi bushidolain en ajattelutapa on johtanut Japanin nykyiseen kuiluun. Japanissa naiset eivät edelleenkään saa tasa-arvoista kohtelua. Japani on hyvin maskuliininen ja seksistinen yhteiskunta, mikä syö tasa-arvoiseen maailmaan uskovien naisten ja miesten henkeä. Kun henki on syöty, ei ole enää mitään tulevaisuutta.
Lopetan tämän paasaukseni lainaukseen jälleen Nitobelta. Näin naisia piti kasvattaa bushidolaisen ajattelun mukaisesti:
opetettiin nuoria tyttöjä hillitsemään tunteitaan, terästämään hermojaan ja käsittelemään aseita – etenkin pitkäkahvaista naginataksi sanottua miekkaa – jotta he pystyivät pitämään puolensa yllättävissä tilanteissa. (…) Kotonaan hänellä oli sotaisesta valmennuksestaan hyötyä poikien kasvatuksessa. (Nitobe, 111)
Nainen on alisteinen miehelle aina siihen pisteeseen saakka, että hänen sotaisan kasvatuksensakin hyöty kohdistetaan pojan kasvattamiseen. Koska Nitobekin koko ajan vertaa bushidoa erilaisiin eurooppalaisiin ajatusrakennelmiin, filosofiaan ja kirjallisuuteen, niin minäkin lopetan uudemman kerran uuteen sitaattiin. Shakespearen Myrskyssä Miranda näkee ensimmäisen kerran toisenlaisia ihmisiä, niitä kauniita aatelisia ihmisiä. En tiedä, miten Shakespeare halusi Mirandan sanat luettavaksi, mutta scifi-friikki Pietiläiselle alla olevat sanat painuivat ensimmäisen kerran muistiin alkulainauksena Aldous Huxleyn dystopiassa Uljas uusi maailma (1932, 1. suomennos 1944) ja siinä nuo sanat saavat valtavan ironisen merkityksen:
Ihme, kumma! Kuink’ ihania olennoita täällä nyt näenkään! Kuink’ ihminen on kaunis! Ah, uljas uusi maailma, joss’ ompi tuollaista kansaa!
Bushidoa noudattavat miehet ja naiset ovat todellakin huxleyläisittäin uljaan uuden maailman kansaa. En halua kohdata heitä.
Täytyy aivan lopuksi muistuttaa, että Nitobe ei kuitenkaan hyväksynyt japanilaista militarismia.

Petri Pietiläinen, kirjakuski puhkuu bushidoa.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Riimuista ja menneisyydestä


Heikki Oja: Riimut. Viestejä viikingeiltä (SKS, 2015

Mistä huomaa, että on ollut vähän laiskana tietokirjablogissaan? Siitä, että joutuu lainauskieltoon maksamattomista myöhästymismaksuista. Kotkan kirjastossa on sadan kirjan limiitti (minulla 99 lainassa) ja suurin osa lainoistani on tietokirjoja – ja samalla lainauspäivällä. Kun kahdeksi päiväksi unohtaa uusimisen, sitten ollaankin menty jo maksurajan ylit
Nyt joku tietysti ihmettelee, että miksen palauta niitä kirjoja. Syy on yksinkertainen. Suuri osa kirjoista on täynnä keltaisia posti t –lappuja ja odottaa arviota tänne blogiini. Nyt pitää purkaa sumaa ja kunnolla.
Miksi haluan kirjoittaa näistä kirjoista? Yksinkertaisesti siitä syystä, että Suomessa tehdään ihan jumalattoman hyviä tietokirjoja, jotka ansaitsevat julkisuutta. Olen aiemmin lukenut Heikki Ojan kirjoja tähtitieteestä ja kalentereista, joten innolla tartuin hänen uusimpaansa riimuista. Loistava kirja, mutta tämän kirjan kautta jouduin miettimään myös omia kirjojani. Olisiko kuitenkin parasta, että monissa kirjoissa olisi useampi kirjoittaja? Esimerkiksi Ojan kiinnostus kalentereihin jätti minulle muutamia toiveita hänen kirjansa suhteen, mutta ensin kehutaan tätä kirjaa.
Paljon ja melkein kaikki viikinkiriimuista
Oja käy hienosti lävitse riimukirjoituksen synnyn. leviämisen ja historian. Huimaa ajatella, miten 2000 vuotta sitten ne syntyivät, ja miten merkittäväksi viestintävälineeksi ne muodostuivat viikinkiajalla. Riimuista oli viestivälineeksi, kalenteriksi, taikamerkeiksi, koristeiksi jne.
Ojan teoksesta saa ihan uusinta tutkimustietoa. Itsekin olin siinä uskossa, ettei riimuilla paljoakaan pidetty käytännössä yhteyttä. Uudet tutkimukset osoittavat, että tämä käsitys on väärä. Esimerkiksi Bergenistä löydettiin jo 1950-luvulla puunpalasille veistettyjä liikekirjeitä, kuitteja. lähetteitä jne. 1000-1200-luvulta. Jotkut kirjeet käsittelivät politiikkaa ja olivat salattuja. Valtava yllätys oli sekin, että riimuista löydettiin runouttakin. Loitsuja löydettiin hyvin paljon. On hellyttävää lukea riimupalikasta rakkaudentunnustuksia kuten Ajattele minua, minä ajattelen sinua. Rakasta minua, minä rakastan sinua. Nämä riimuesineet paljastivat tutkijoille aiemmin tuntemattoman puolen riimumaailmasta. Näissä kirjoituksissa puhuttiin jopa seksistä ja tunnustettiin, että kirjoittaja rakastaa toisen miehen vaimoa. Hämmentävää ja hauskaa on lukea riimukirjoituksia, joissa todetaan Smidr nussi Vigdisiä tai Jon Silkkipillu omistaa minut, Gudhthormr Pillunnuolija veisti minut ja Jon Pallopillu lukee minut. Hehe, ei todellakaan ihminen ole muuttunut 800 vuodessa kovinkaan paljon ainakaan hevosenleikin laskijana. Tulevaisuuden arkeologiset löydöt tulevat varmasti osoittamaan, ettei Norjan käytäntö riimujen käytöstä kirjeenvaihdossa ole mikään yksi ja ainutkertainen ilmiö.
Oja selittää hyvin tarkasti riimusauvoja, sillä ne liittyivät kalentereihin. Riimusauvat katosivat vasta 1700-luvulle tultaessa. Ymmärrän hyvin, miksi ne olivat niin käteviä painettuihin kirjoihin verrattuna. Sauvat kulkivat helpommin mukana ja oikeastaan olivat kirjoja kestävämpiä esineinä. Sauvoista pystyi lukemaan niin juhlapyhät, muut merkkipäivät kuin vuodenkierron kulun ja niin edespäin. Oja näyttää niiden monimutkaisuuden ja erilaisuuden eri kulttuuripiireissä Euroopassa. Yhdistävänä tekijän Ojalla on niiden kuuluminen viikinkimaailmaan.
Riimujen käyttö koristeina erilaisissa esineissä on mieletöntä. Ojalla on lukuisia loistavia esimerkkejä niistä. Gallehusin sarvissa on kaunis koristus – ja riimuissa lukee Minä Hlewagastiz Holtijaz tein sarven. Riimuja käytettiin pitkään niiden kauneuden takia erilaisissa esineissä tekijän tai omistajan nimikirjoituksena. Sarven tekijä on ollut ylpeä kädenjäljestään ja halunnut sanoa sen riimuin! Miekkoihin kirjoitettiin riimuja sotaonnen saamiseksi. Riimuissa oli taikaa. Tosin myös käyttöesineisiin kirjoitettiin riimuilla omistaja. Rakennusten valmistumista juhlittiin pystyttämällä riimukivi tai kaivertamalla riimut rakennuksen seinään.
Riimut kertovat myös siitä, miten viikingit olivat samalla tavalla pieniä vandaaleja kuin mekin. Ateenan satamassa seisseeseen Pireuksen leijonaan (nykyisin Venetsiassa) viikingit kaiversivat riimuja, että täällä he ovat olleet. Riimuja on kaiverrettu kolmella eri kerralla vuosien 1000-1100 välisenä aikana. Nykyisin riimut näkyvät vain heikosti. Hagia Sofian katolta Istanbulissa löytyy tuhat vuotta vanhoja riimukirjoituksia varjagisotilaiden jäljiltä. Halftan on ikuistanut itsensä sinne sanoin: Halftan kirjoitti nämä riimut.
Franksin lipas (noin 700-800-luvuilta) on aivan mieletön. Valaanluusta tehdyssä lippaassa on kuvia ja riimutekstiä. Yksi teksteistä kuuluu Ojan mukaan suunnilleen näin: Kala ajautui mereltä kallioiselle rannalle. Kauhun kuningas tuli surulliseksi kun se ui hiekalle. Valaan luuta.
Lippaassa on sen oma tarina riimuin ja kuvin kuvattuna. Vasemmassa paneelissa kuvataan ja kerrtotaan Rooman perustajien Romuluksen ja Remuksen tarina. Oikeassa taas kuvataan Jerusalemin valloitusta vuonna 70. Yhdessä lippaassa ei ole pelkästään yhtä maailmaa vaan monia tarinoita.
Mieletön kuvitus
Heikki Ojan kirja pitää hankkia jo pelkästään sen kuvituksen vuoksi. Kirja on täynnä kauniita kuvia erilaisista riimuesineistä miekoista kalentereihin ja riimukiviin. Uskomatonta, miten paljon noita riimukiviä löytyy Skandinaviasta.
Kiintoisa havainto on se, että riimukivistä ei löydy kovinkaan usein ihmishahmoja. Oja ei anna asialle mitään selitystä. Muutamassa kivessä on ihminen. Koirahistorian kirjoittaja ilahtuu, kun löytää sivulta 200 riimukivestä kaksi koiraa. Kyseessä on yksi Ruotsin tunnetuimpia riimukiviä eli Möjbron kivi, joka on noin vuodelta 500. Riimutekstissä lukee frawaradaz anahahaislaginaz eli se on pystytetty kuolleen Frawarazad –päällikön muistoksi. Päälikkö ratsastaa kuvassa hevosellaan miekka ja kilpi kädessään. Hevosen jaloissa juoksee kaksi koiraa. Koirat ja ratsastaja ovat matkalla uusiin sotiin tuonelassa.
Ihmistä enemmän riimukivissä kiertyvät upeat käärmeet, lohikäärmeet ja muut ihmeelliset eläimet toisiinsa järkyttävän kauniisti. Ramsundin kalliopiirroksessa (noin vuodelta 1030) lohikäärmeen vartalon sisälle on kirjoitettu riimuilla. Kuvassa näkyy kuvaelmia Sigurdin tarinasta. Hän tappaa lohikäärmeen, paistaa sen sydämen nuotiolla, polttaa sormensa ja laittaa sen suuhunsa. Lohikäärmeen verestä hän saa kyvyn ymmärtää lintujen kieltä. Hän kuulee haukkojen keskustelusta, että kääpiö aikoo pettää hänet. Kuvassa näkyy myös kääpiö päätön ruumis. Sigurd on tappanut hänet jne. Yhdessä riimukuvassa on kokonainen maailma kerrottuna. Uskomatonta menneisyyden graffiti-taidetta.
Harmittavaa on, ettei Oja ole kiinnostunut ns. kelttiriimuista. Niistä hän kirjoittaa todella vähän. Itse olen ollut kiinnostunut juuri kelttiriimuista, miten kelttiläisessä maailmassa koristeelliset ja pakanalliset riimut otettiin käyttöön kristillisissä kiviristeissä. Niiden sisältämiä tekstejä olisin halunnut tähän kirjaan.Tosin Ojan kirjan nimessä on hänen rajauksensa viikinkimaailmaan, ettei liikaa kannata murmuttaa sellaisesta, mikä ei Ojan mielestä tähän kirjaan edes kuulunut.
Oja kyllä mainitsee myös riimujen myöhempää historiaa esimerkiksi Tolkienin. Tätä puolta olisi voinut tuoda enemmän esiin. Tolkien ja monet muut fantasiakirjailijat käyttävät riimuja vahvasti menneisyyttä luovana elementtinä kirjoissaan. Itse innostuin riimuista juuri Tolkienin kautta ja muista joskus 15-vuotiaana kirjoitelleeni kirjoihini oman nimeni haltiariimuilla. Heh, lapsellista mutta kiintoisaa. Jos tämä Ojan kirja olisi ollut silloin käsissäni, olisin huutanut nautinnosta. Nyt vain ihastelen kirjaa ja menen ostamaan sen heti, kun vain Helsinkiin pääsen.

Petri Pietiläinen, kirjakuski taas teitä kyydittämässä